Tsuida-duida, osaaks sä uida?

Muutama tunti tuossa itäsiiven vattupusikossa teetti halun mennä järveen. Hyttysenpistoista ja paarmanpuremista pääsee parhaiten eroon sillä konstilla, auttaa toki hikiseen oloonkin.

Mutta sittenhän mä hokasin! En osaakaan uida. Tuli nimittäin mieleeni juuri lehdessä ollut juttu kansalaisten uimataidosta. Tai taidottomuudesta. 

Matalikossa uiskenteluni ei siis täytä uimataidon määrittelyä. Minä olen vain pulikointitaitoinen. En nimittäin osaa uida selkää, enkä ole koskaan halunnutkaan oppia. 50 metriä on täydelliseen suoritukseen vaatimuksena, osana 200 metrin kokonaismatkasta... En muuten pistä päätänikään veden alle, paitsi joskus harvan kerran ja vain, jos vakuutun ettei kukaan ole likikään minua.

Kaikki tämä vaikeus johtuu siitä, että minut on säikytelty lapsuudessa sen verran hyvin, että asia toimii vielä näilläkin kymmenillä lamaannuttavana. 
Äitini pelkäsi kuollakseen vettä ja hänen pelkonsa oli rajoittava tekijä myös meidän mukulien uimaanoppimiselle. "Polviin asti saa kahlata ja sitten käännytte rantaan päin..." ui siinä sitten, maha karahti kiville oitis. Naapurin mukulat pomppivat veneestä järveen ja me tuijotimme silmän suurina voiko noinkin tehdä. Äiti huokaili moista menoa ja ennusti luonnollisesti jotain pahaa tulevaksi. Ei vaan tullut. Meillä jo puolireiteen vedestä kiinnijääminen tiesi "koivuniemeä". 

Vaan kokeillahan sitä lapsena pitää kaikenlaista. Sukeltamaankin opin salaa harjoittelemalla. Menin hevosen uittopaikalle, siellä oli syvempää. Opin heittämään vedessä kuperkeikkaakin, olin onnesta soikea! Äiti oli viikot kaupungissa töissä, joten maataloa emännöivän mummon hoteista karkaamalla onnistuin nauttimaan osaamisestani. 

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. En nimittäin malttanut pysytellä pois rannalta viikonloppuna vaikka äiti oli käymässä. Kahlasin rantaani taas tekemään juuri oppimiani voltteja. Silloin se tapahtui. Voltinmutkassa veden alla joku tarttui minua päästä ja piti tiukasti kiinni. En päässytkään pintaan. Yskin ja piehtaroin, todetakseni äitini peloittaneen minut pahanpäiväisesti. Pinnalle pääsy ja äidin näkeminen ovat ikuisesti mielessäni. Sainhan vielä risuakin kaupan päälle, mutta se vesikoe jätti jälkensä. 

Minä siis äsken pulikoin, olkoon nyt sitten niin. Osasinpas tulla reissultani juuri ennen hervotonta ukkossadetta. Saas nähdä, nouseeko kanttarelleja lähipäivinä
Pitäisiköhän tehdä vadelmista likööriäkin jouluksi... tuli taas huippuhyviä vattuja monta litraa. 

Vieläpä muistan erään vanhan rouvan, joka kiinnitti kelluvan narun vyötärölleen ollessaan mökillä yksin uimassa. Jos lähtö koittaa uimareissulla, löytyypä narun avulla nopeasti. On kuulemma lapsille helpompaa...

Kissat ja koirat

On kuulemma olemassa  kissa- ja koiraihmisiä,  jotkut jopa molempia.

Miten kissat ja koirat sitten eroavat toisistaan?
Mitä ne sitten osaavat?

Koirat osaavat haistella homeet ja huumeet. Tunnistavat sairauksia, toimivat vahtikoirina sekä jäljestävät metsällä.

Mitä sitten kissa osaa?

Paskoa laatikkoon. 


Minulle kerrottiin tämä vitsinä...

... olen tunnetusti kissaihminen ja kyllä ekana hiukan korpesi kissojen puolesta,  mutta toivuin kuitenkin. 

Jos nyt naurulta kyetään jatkamaan, niin esimerkkinä mainittakoon, että osaahan kissa laskea omistajansa verenpainettakin (joskus kyllä nostaakin...)sekä  asettumalla päiväunille viereen luo kehräämisellään rauhoittavan ilmapiirin. 
Voi, nyt minulle tuli taas kissaikävä....naapurin herrakatti Herkko saa taas paljon haleja tavatessamme. 

Kesäpukeutumista

Nämä hellepäivät virvoittivat muistini lokeroista taas tämänkin pläjäyksen.
Maaseudulla lapsuuteni kesiä viettäneenä tiesin aina suven alusta syksyiseen koulun alkuun voivani viettää lomaani mummolan nurkissa. Pääasiallinen asuni oli uimapuku, jonka mieluusti riisuin ennen uimaan menoa. Märällä puvulla oli inhoittava kulkea... kintut variksensaappailla sitä mennä vipellettiin. 

Olen ollut ikionnellinen lapsuudenmuistoistani, niistä villin-vallattoman ja aina niin aurinkoisen suven ajoista. Sadepäivissäkin oli oma hohtonsa. 

Kesän tulon tiesi siitäkin, että vaari vaihtoi lippalakin toiseen väriin. Lippalakista hän ei luopunut, sellaista ulkoilua ei ollutkaan. Edes juovuspäissä uimaan mennessäänkin hän nakkasi päähänsä valkoisen kesälippiksensä. Muuten ilkialasti. Näin teki hämäläisvaari. 

Naisväki neljän oravan mailla suosi lapsuudessani erilaisia helle- tai kotimekkoja. Housuasua näytti käyttävän siihen aikaan vain nuoriso. Ja sitten oli se naapurin kaupunkilaisrouva, joka mieluusti vietti päivänsä aivan nakuna kuistillaan, mitä nyt välillä kävi halaamassa puita sekä hevosia. 

Olihan naapurustossa vielä Hertta, joka kävi lastenvaunujen kanssa myymäläautolla olutta ostamassa. Hänen kesäpukeutumisensa oli sävy-sävyyn tummansiniset joustokankaiset sortsit ja samanväriset rintaliivit. Kuppikoko oli DDÖ ja liiveissä oli kukkaset harsokankaassa... kukan keskustassa olivat reiät, joista nännit kurkistelivat somasti. Siinä sitä oli myymäläautonkuljettaja-myyjälläkin silmät suitsinrenkaina kun tämä entinen kaunotar tuli puotiin. Hiki haisi kuin kruunun hevosella. Kainaloissa,sekä vähän muuallakin vaaksan pituiset karvat tursuten hän huusi suureen ääneen "Amiraalia tänne, perkeleen pian".  Yleensä ottaen sitä tuli juuri noin pian,, sillä tuoksahteleva asiakas autosta piti saada pikaisesti pihalle. Olihan se muutenkin hankalaa, sillä tämä asiakas teki ostoskierroksensa lähes kontaten joka kerta. Mukulana tätä näkyä ihmettelin ja hieman pelkäsinkin. 

Tästä sitten astelemme muutamalla rivakalla harppauksella aikuisuuteeni ja kaupunkikuvioihin...

 ... jossa naapurustossa kesäpukeutumisen aloitti "Pertsa" joskus jo toukokuun alkupuolen huitteissa. Pertsa olikin valloittava näky minimaalisen pienissä kirkuvanpunaisissa uimahousuissaan. Jokaikinen päivä ja jokaikisessä hommassaan hän oli uikkareilla, joita taisi vain ajatus pitää ylhäällä. Ehkei hän itse tiedostanut lainkaan asuaan, ehkä hän olisi ollut mieluusti vaikkapa aivan nakuna? 
No, eipä hän tyypiltään kuitenkaan ollut mikään Nasse-setä. Mutta olipa vaan sellaiset undulaatin salakuljettajan housut miehellä, ettei paremmasta tietoa. Juttelepa siinä luonnikkaasti kun et tiedä aina minne silmäsi laittaisit... eihän sitä nyt jaksa intensiivisesti silmiinkään tuijottaa kaiken aikaa. Kait. 

Tämä hellekeli on ihanaa... vaatteet eivät juurikaan kulu. Eilen kyllä nauratti, piti pukea hiihtohuppari päälle vaikka lämpöä pukkasi. Kävin nimittäin tuossa vadelmapöheikössä jossa oli ystävät paikalla hyvinkin odottavaisina. Siis hyttyset ja paarmat. Nyt on viitisen litraa vattuhilloa tuossa takanani odottamassa muutosta kääretortuiksi, aleksantereiksi, lettuhilloksi.....ja vaikka mitä! Tunnen itseni niin"hamsteriksi", talven varallehan sitä...  

Pitsiä ja kuoriutuvia munia

Vietimme aivan upean viikonlopun maailmanperintöä ihailemassa - Raumalla ja nimen omaan Vanhassa Raumassa. Tieto kertoo alueen olevan 29 hehtaaria, 600 rakennusta ja asukkaita Vanhassa Raumassa on n. 800. 

Minua ja seuralaisiani kiinnosti erityisesti vanhat talot, avoimet pihat puutarhoineen sekä pihoilla asukkaiden pitämät kirpparit. Listalla oli 37 pihaa kirppareineen, mutta niitäpä olikin hurjasti enemmän, näytti useampi aktivoituneen asiaan hyvän sään sekä tunnelman johdosta. Se vaan sopi meille ja mukaan varatut varakassit täyttyivät "hyvistä hankinnoista". 

Sää suosi tänäkin vuonna vierailuamme, jalat hellinä menimme paikasta toiseen. Ihailimme pikkaraisia suojaisia pihoja,  erilaisia tunnelmia ja tapasimme tukuttain ystävällisiä henkilöitä. Olimmeko me Suomessa lainkaan?? Meidät jopa kutsuttiin kyläänkin uudelleen!

Taloja oli niin monenlaisia, mutta niin on omistajiakin... vähäistä laittoa taitaisi tuossa toisessa olla?

Kiertely siellä vanhassa kaupunginosassa puutalojen kapeilla kujilla toi mieleen jonkin keskieurooppalaisen paikan. Siellä kuljeskellessa tapasin yhden hämeenlinnalaisen työkaverinkin sattumoisin, pienihän on tämä maailma. Mukava jutella pitkästä aikaa. 

Sitten koko Rauman pussatuin/halatuin/kuvatuin/keppostelun kohde- nainen ohessa:

Eräs paikallinen rouva kertoi tämän Kerttu Horilan patsaan aktivoivan ihmisiä kaikenlaisiin juttuihin. Hyvin elävältä ja luonnolliselta vaikutti tämä Rauman likka. 

En tiedä, näkyykö kyltti kuvassa hyvin... mutta olipa niin viehättävä mainoslause. 

Eikä tässä vielä kaikki:

Kontion leipomolle terveisiä! Gluteiinittoman matkakumppanin leivos oli niin houkutteleva, että valitsimme kaikille samanlaiset. Muuten täytyy sanoa, että ruokavammaista ei siellä kyllä "isoissa ketjuissa" oltu mietitty lainkaan. Hätäinen tarjonta oli yleensä kumimainen muffinssi... MUTTA NÄMÄ!! 

Loppuiltaa istuessa seurasimme torilla ja kujilla pokemonin metsästystä. Munat kuoriutuivat ja zombien lailla väri kiersi kilometrejään. Japanilaiset kuvasivat kirkkoa ja vuorotellen pallottivat pokeja. Puhelimet ojossa kulkevat tyypit näyttivät jotenkin alussa höpsöiltä... vaan kaikkeen tottui. Hieno tapa saada porukka liikkeelle!! 

Tämä oli kuin pienimuotoinen ulkomaanmatka ja onhan siellä oma kielikin! Tavataanko siellä ensi vuonna?

Pommiainesta luvassa...

... mikäli uskomista uutisointiin. Sitä me tulevat ja olevat eläkeläiset sitten olemme - taas kerran oikein tutkitusti.Eläkepommia luvassa.
"kyllä minä taas niin mieleni pahoitin" - vaikka ei se mitään autakaan.

On se vaan kummallista ajatella, että ikänsä kaikenlaisia hommia tehneenä ja joka ripauksesta veroja maksaneena onkin sitten jossain kohdassa kuin ongelmajäte! 

Uskoisinpa, että oman ikäpolveni väki meni hyvin nuorena erilaisiin hommiin, kuka minnekin. Silloin tosin oli aikakin toinen ja jopa 14-15 vuotiaana löytyi kesätöitä kaikille halukkaille. Palkka ei ollut häävi, mutta opittiinhan jotain - vaikka se aamuinen ylösnouseminen. 

Sitten opiskelujen lomassa ja jälkeen kuka mitäkin työtä suoritti ja pesiintymisvaiheen jälkeen elettiin jokseenkin niukkaa eloa, asuntokin piti osin säästää ennenkuin oli pankkiin mitään asiaa asuntolainaa haeskelemaan. Sen silloisen 30% säästäminenkin oli oma "rojektinsa". Lapsien hoitomaksut menivät tulojen mukaan, lapsilisä minimaalinen.  Mutta näin tehtiin. Osa tuttujani tekivät pariakin työtä saadakseen elämänsä järjestykseen - ja voisi sanoa, että silloin kaikki työ kävi pirtaan. Eikä siitä vielä sataa vuotta ole. 

Nyt kun vuosikymmeniä on maksellut kaikesta veroa ja kuullostellut erilaisten muutosten tuloa tuntuu tosi ikävältä olla yhteiskuntamme tulppa - kun muuten menisi niin hyvin. On erilaisia tukimuotoja ja elätämmehän välillä käenpoikajoukkueitakin. Työ ei kelpaa, ei edes marjanpoiminta. On se outoa, ettei osata ajatella, että kuka ne tuet ja avut oikein maksaa, jos ei verotuloja kerry, eikä osallistuta tältä osin. Seniorihan on siis veronsa jo maksanut. 

Nyt me "vanha väki" olemmekin sitten ongelma, jopa määrämme äänestystuloksissa saattaa olla probleema. Jospa luommekin senioriyhteiskuntaa! (pitäisikö senioriäänestäjiä vaikkapa estää äänestämästä, olemmehan aktiivisia tässäkin asiassa...)  Kissan veet sanon minä, suivaannuttaa. 

Toivoa sopii, ettei tämä ilmiö nyt saa enempää ilmaa siipiensä alle kuin mitä uutisoinnissa oli. Ässää lespaava toimittajatyttö sai minut vaan tolalta. 

"Mikä ketäkin huvittaa" sanoi appiukko-vainaa aikoinaan... vaikkei nyt niinkään huvita. 

Mutta, "vielä on viitonen kahviin ja pullaan"... 

Pottikuumeilua ja oudokkien ihmettelyä

Elossa! Tauti on sitten jätetty taakse - kiertää nyt varmaankin jossain toisessa huushollissa antaumuksella. Loikin onnesta, jaksan taas!!

No, kun yhdestä taudista selviää... toinen on tulossa tilalle. Pottikuumehan se taas. Olen aivan heikkona kaikenlaisiin purkkeihin ja "potteihin", isoihin ruukkuihin, koreihin... krooninen, vanha vaiva siis. 

Tässä viimeisin tulokas... kirpputorilta toisen roska, minun aarteeni.  Näitä kyllä on jo olemassa kaikenlaisia ja kumppanin kulmakarvan asennostakin näin hänen ajatuksensa asiasta.... mutta minkäs taudilleen mahtaa?

... ja käytänhän minä niitä vuosienkin takuisia hankintoja. Tässä ns. portinpielikukkaset.

Kirpputorilta piti kertomani vielä, että minua nauratti sekä hirvitti erään pöydän kohdalla kun myynnissä olevat veitset ja haarukat oli somasti laitettu vanhaan pottaan pystyyn. Uhh...Piti ottaa kuva, mutta kun selvisin sinne kuvausvälineen kanssa, olikin pottavanhus siirtynyt jo ostajan haltuun. Ruokailuvälineet eivät.

Sitten tähän seuraavaan kuvaan liittyen...

Pari vuotta sitten pihalla alkoi kukkimaan tällainen kukka. Pari vartta sojotti pihapiirin rajalla. Kukkikin ja teki muutaman siemenkodan, jotka luonnollisesti keräsin aikanaan talteen. Kylvin taas seuraavana vuonna ja nyt tänä keväänä jälleen tapasimme. Mutta, mikä tämä oudokki on nimeltään? Olen koettanut löytää nimeä tälle puolimetriselle kukkaselle, enpä löydä. 
Teitä lukijoita siellä on tilastoista päätellen mukava määrä (KIITOS kaikille!) joten haastan teitä nyt kertomaan mikä kukkanen meillä asuu... siis meidän kahden lisäksi... (Muutenkin olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä nyt meneillään olevasta yksinpuhelusta...) "kuva olisi kiva" kuten ennenvanhaan kirjeenvaihtoilmoituksissa sanottiin...mutta jos nyt edes kommentti?

Sitten minulla on niin tajuton kissakuumekin, mutta onneksi naapurin Herkko pitää balanssissa katinhankkimismietteet. Saan siedätyshoitoa sopivasti... tai, mikä nyt on sopivaa kenenkin mielestä. (Voisi muuttaa meille...isännästä en nyt tiedä sanoa)

Tämä sisilisko uhmasi kohtaloaan ja joutumista perkuuämpärini alle. Hupaisa pikkuotus!  "ei väistetä, ei väistetä"....

Kissavideot kun ovat niin suosittuja...Tässä teille oheen yksi kuvasarja pyhäillan ratoksi!

Lorvikatarria liikkeellä

... sitäpä juuri. 
Tämä kärsittäväksi annettu "keuhkis" vie kyllä voimat. Tein eilen pakollisia pihasiivouksia ja nyt täytyy sanoa, että "laiska töitään lukee". Kun mä en vaan jaksaisi mitään....

                             Tässä jamassa olemme olleet kumpikin ja se kyllä rassaa. 

Hain silti eilen ekan mustikkalitrani tuosta takametsästä ja muutaman kanttarellin soosin somisteeksi. Yskin kuin peijooni, mutta eipähän tule sudet eikä karhut liki...mitä nyt pikkulinnut putoilivat puista.
Tein piirakan ja se ensimmäinen piirakka uusista marjoista on kyllä mainitsemisen arvoinen! Paras mauste on ilmeisesti se tietoisuus niistä uusista mustikoista?

Hitsi, mikä määrä kaikenlaisia kirvoja ja muita ötököitä onkaan tänä vuonna liikkeellä! Laukatkin kärsivät, niiden kukinnot olivat aiemmin vallan mainion kokoisia. Kärhöjä maistelee kanssa joku sittiäinen. - Mutta täällä maalla ei kotilot kiusaa, kiitos siivekkäitten. Pesät tyhjenivät viikonvaihteessa, linnunpojat opettelevat elämänalkeita tuolla lähimetsässä - äänistä päätellen.

Kaupungissa kotilot lisääntyvät. Vaan mitä se auttaa, vaikka keräisin kuinka niitä hävitykseen jos naapurit eivät sitä tee. Sukupolvenvaihdoksen myötä olemme saaneet toiselle sivulle nuorukaisen, joka harrastaa viimeisen päälle treenejä ja salitoimintaa - mutta ilmiselvästi välttelee ulkona tapahtuvaa kaikenlaista työhön liittyvää askaretta. Varsinkaan kotiloiden keruu ei ole sitä lajia, jota hän tekisi - nokkospuskien niitosta puhumattakaan. Toisella sivulla on koti lähestulkoon nuorien hallussa ja siellä asustelevaa nuorta neitoa kuulemma "yököttää ne otukset ja siksi hän heittää ne tuonne kauas takametsään"... Molemmin puolin on kaikenlaiset "lehtikompostit" parin vuosikymmenen takuisia sekä nokkoset metrisiä puiden ympärillä. Hienoa.

Seuraava juttu mitä sitten harrastin, oli valeampiaispesän teko. Viime kesänä saimme ulkoeteisen jatkeeksi portaikon ja pienen terassin, eikös vaan ampiaisetkin panneet tämän seikan merkille. Pykäsivät ryökäleet kolme (!) pesää kattolautojen alle. Siinä ne sitten terrorisoivat oloamme. Erityisen kiinnostuneet olivat kaikenlaisesta liikehdinnästä alueella. 

Isäntä otti taas ampiaisentappoasusteensa, vanhan imurin ja myrkyt kehiin. Sai ainakin suurimman osan niistä "pussitettua". Sen jälkeen juhlallisesti kiinnitimme merkiksi tämän tekopesän, jotta nyt sitten kannattaa mennä muualle pesimään, mikäli henki on kallis. (Toivoaksemme kuningatarkin tuli pussitettua, muuten tästä ei ole hyötyä)
Tein tuon valepesän nurkista löytämästäni geokankaasta, jonka väri markkeeraa hienosti ampiaispesää. Itse asiasta tein joka rakennukseen samanlaiset - jos ampparit vaikka hamuavat uutta kortteeria. Saas nähdä, tehoaako? Tällä konstilla ei meiltä hommat lopu!!

... mutta orvokit sen kun kukkivat! Nyt voi rauhassa istuskella niitä ihailemassa, vaikka vähän vettäkin ripsuisi taivaalta. 

"Lääkkeestä on aina hyötyä...

... ellei potilaalle, niin apteekille."

Nyt olemme sitten kumpikin viettäneet vuorollaan sekä osin päällekäinkin kunnon kesäflunssaa. Lapsenlapset jättivät tautia ensin ukille, sitten minulle. Tämän 45 vuoden yhteisen elon jalostamana sitä osaa näköjään tämänkin asian hoitaa näinkin sujuvasti. Toinen toistaan tukien. ("Pois linjalta! - sanoi maamittari jänistä"...)

En ole koskaan ollut mikään hyvä potilaana, no, ei kyllä tuo toinenkaan osapuoli. Olo on tuskainen, tulee kyllä sanavarastoonkin taas paljon uusia, vivahdekkaita lausumia. Osa lausumista hyvinkin spontaania.  Jo luovuttaisi mieluusti taudin edelleen kiertoon. Konjakkikaan ei lääkkeenä auta, eipä ole maittia. Huonoissa kantimissa olemme. 

Köhiessäni yön pitkiä tunteja tuli mieleeni nämä sairausasiat flunssan lisäksi osin työhistoriani, osin oman elämäni kautta. Muistanpa erään vanhan emännän, joka aikoinaan meni miniäksi maalaistaloon. Sielläpä vallitsi sellainen kulttuuri, että puhua sai, jos oli sairas tai sairastumassa. Muuten ei kukaan ollut toisesta kiinnostunut. Vuosikymmenten ajan tapahtunut "koulutus" piti vielä vanhoilla päivilläkin, hän avasi aina keskustelun sanoilla "Mun pää on sitte sukkela tänään". Hyvä repliikki, jolla päästiin pitkälle. Päässä ei ollut mitään sen kummempaa vikaa, mutta puheisiin kun piti päästä. Kasvot autuaassa hymyssä hän sukkelaa päätään kummasteli. 

Eräs mielenkiintoinen asia oli sairaudesta unelmoiminen. Toive, että saisi sairastua oikein vakavasti. Toisaalta - pelkäsi, että entäs jos... Imuroimalla itseensä monenlaisia oireita ja kuvitelmia vaivoista sai ilmeisesti huomiota aikansa, kunnes lähipiirit kyllästyivät  lähtien etsimään apua tälle onnetoiselle. Mutta! Sitä sairaudenhimoa ei voinutkaan ottaa pois, siihen olisi jäänyt tyhjä paikka, silloinhan olisi olut vielä kurjempaa kun ei ole mitä surra ja veivata. 
Eikä kuollakaan voi määräajaksi, palatakseen katsomaan ketkä oikein olivat todellisia ystäviä ja surivat kunnolla. Tällainen jatkuva sairaudessa märehtiminen on sukulaisillekin raskasta. Eipä ole elämässä muuta mukavaa kuin taudit ja niitten etenemiset. Eikä olotilasta pois haluta. 

Olemme jo jonkin aikaa seurailleet erään pariskunnan eloa eläköidyttyä ja rouvan jäädessä ikipotilaaksi vaivoineen. kun ei ole minkään valtakunnan halua omatoimiseen kuntoutukseen, pyrkimykseen selviytyä asioista itse. Mies passaa ja häärii vaimon ohjeiden mukaan kuin kotimaisen sketsin sankarihahmo. Rouva sanoo kuulemma vain kerran mitä hän tahtoo.. (Sanoo, että hyppää ja mies kysyy kuinka korkealle...) Pelottaa tulevaisuuskuvat. Kiltti mies taipuu vaikka aidan vitsakseksi. 

Syvissä vesissä näytän minäkin menevän nyt flunssani kanssa. 

Nyt pitää saada taas toimintakyky kuntoon itselläkin. Pihalla viikonkin poissaolo näkyy. On se vaan jännä juttu. Jos teet siellä jotakin "nysväämistä", tuntuu, ettei se nyt missään näy, vaan jätäpäs "nysväämättä", jo näkyy. 

Iloisiakin asioita kuulin. Tytär sai jatko-opiskelupaikan juhannuksena juhlittuihin merkonomiopintojensa valmistumiseen. Tyttärentytär pääsi "heittämällä" sisään yliopistoon, vaikkei kertomansa mukaan " jaksanut enää kunnolla lukea pääsykokeisiin". Viimeksi mainitulla on suuria muutoksia tulossa elämäänsä opintojen myötä. Näin ne lintuset lähtevät siipiään kokeilemaan.

Tähän äitiin ja tyttäreen liittyvä muistikuva tulee vielä tässä teillekin iloksi tai hyödyksi. Lapsosen tehtyä "töllön töitä", hän joutui vihreälle sohvalle miettimään tekosiaan. Siinä se muksu napitti posket punaisena ja keltainen munakello tikitti kahden minuutin jäähyä, jonka aikana äidin ohjeiden mukaan piti miettiä tapahtunutta. Kulmat kurtussa oli ja mietintä toimi. Kello soi, oli rangaistus kärsitty. Mistäpä muksu muuten olisi ymmärtänyt, koska sieltä sohvalta saa poistua. Eikä näköjään traumaattinen kokemus. 

Tänään vielä sataa, joten toipilaspäivä ja huomenna ihan pihalle!

Päivä, jolloin taivaalta satoi ...

... sitä itseään.

Tämän pienoisen kultakurkun terhakka äiti hermostui kertakaikkisesti viedessäni kompostiin tavaraa. Yksi odottamaton syöksy ja niskassani tuntui jokseenkin oudolta. Siellähän oli kunnon satsi sitä kuuluisaa räksynpaskaa.... että minä ilahduin! Siinä oli nimittäin mustikan värjäämä väritys, joten nyt vaan tämän saamani tiedon perusteella tarkistamaan omat marjapaikat.  

Toisaalta ja totta puhuakseni päästelin kyllä aikalailla konsonantteja Hauhon maisemiin...jälleen kerran. (Puhuin sitä kuuluisaa ruotsia, kuten lapsenlapseni sanoi pikkuisena äitinsä tekevän)

Mistä sitten tulikin mieleeni lapsuuteni pihapiiri ja Jorkka-serkku kiroiluineen. Siinäpä oli vetreä killi, joka oli myös suorittanut suvun kuuluisan imuri-kurssin eno-setien turinapöytien lähistöllä. 
Äitini hermostui kerran tyystin tähän kiroilevaan valkopäiseen sälliin ja otti saunasta Lux-saippuan matkaansa. Piti kaivolla pikku-killiä etutukasta, veteli saippualla poikittain hampaisiin sanoen, että meilläpä ei sitten enää kiroilla. Pojan tempoiltua itsensä vapaalle, tirskahti 1-X-2 -hampaistosta "tättä peRRRkele minkäs tehit!! Noitten äRRRien kohdalla hammasväleistä nousi vieno suopayrtintuoksu sekä mahdottoman suuret saippuakuplat. Maku suussa oli sen sijaan ilmeestä päätellen "sitä itseään". (Kyllähän te Lux-saippuan muistatte?? Filmitähtien takuulla käyttämä aidolla suopayrtillä aikaansaatu tuoksu ja niin edespäin...) Vienoudesta ei kyllä ollut tietoa, jotenkin olisi pitänyt olla järeämpää kalustoa, vaikka Sunlight-saippuaa, sillä niitä konsonantteja on tullut kymmeniä vuosia tästä huolimatta. Vai olisiko siitä syystä?

Kopsutelkaamme tätä keskikesän keveää aasinsiltaa pitkin kohti tuoksujen maailmaa. Jasmikkeen tuoksu on täyttänyt pihapiirin. Siinä on jotain itämaistakin vivahdetta matkassa mukana. Aivan ihku!

Juhannuksen 2016 kolme pitkää ruokapöytää. Penkit jäivät vielä vaiheeseen kun timpuri otti haltuunsa lapsenlapsen luovuttaman kesäflunssan. Onneksi oli retrolla ja ilman olevia tuoleja - ja katso, juhlissa kaikki kävivät laatuun! Pääasia oli, etteivät pöydät vaapu ja huoju, varsinkaan näiden suvun hukkapätkien ruokaillessa, johon näyttää aina kuuluvan liitännäisenä jonkinlaiset voimistelunäytökset syömisen ohessa. 

Tässä on uusien ruusujeni yksi kukkaterttu! Eipä voi enempää toivoa kukinnalta, kun vielä tuoksuukin vienosti. 

Vielä tuohon alun pommitukseen liittyen: enpä ole täällä löytänyt enää kotiloita! Olisiko sittenkin nuo muutamassa pesässä häärivät "talonmiehemme" putsanneet tontin näin laadukkaasti? 

.. äiskää odotellaan...