torstai 29. elokuuta 2019

Paikoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä

Sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä äitini oli viisi vuotta eräässä pörssiyhtiössä ns. hoidossa. Hoidossa minä nimittäin luulin hänen olleen...hoitoahan sekin on, että hoidetaan miten sattuu. "parhaamme yritämme"...se ei vaan aina riitä. 

Hoitokulttuuri muodostuu tekijöidensä summana, mausteena se johtaminen ja sen osaaminen tai osaamattomuus. Tähän kun yhdistetään välinpitämättömyys, siitä se soppa syntyy.



Näihin vuosiin mahtui jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin jopa kaltoinkohteluksi tulkittavaa. Tuon ikäisen ihmisen elämässä viisi vuotta sellaista hoitoa vie vointia alaspäin kuin lehmän häntä. En usko kuolemattomuuteen minäkään, joten turha sanoa, että kuoleehan äitis kuitenkin,  vaikka mitä tekisit. Kuoleepa hyvinkin. Jokainen meistä sitten aikanaan. Mutta eipä sitä nopeuttaakaan tarvitse, minun takiani ainakaan?



Kuka suojelee vanhaa ihmistä? Ei ainakaan yhteiskuntamme.






 Maksaminen, se onnistuu kyllä....




Nyt vanhukseni on uudessa hoitopaikassa, pörssiyhtiö tämäkin.Olen kertakaikkisen mykistynyt! Henkilökuntaa ei takuulla ole enempää kuin edellisessäkään paikassa, mutta tapa, jolla he työnsä tekevät on jotain aivan erinomaista. 

He puhuttelevat tätä muistamatonta ihmistä kauniisti. Puetaan asiallisesti, syötetään ja pidetään puhtaana. Kynnet leikataan itse, ei tarvita kalliita jalkahoitajia jatkuvalla syötöllä. Lisäravinteet (nekin arvokkaita) he ovat korvanneet omatekoisilla konsteilla. Siis niillä, joita tuolla toisessa paikassa ei sitten mistään hinnasta käytetty. Omahoitaja sanoi vielä, ettei niiden lisäravinteiden makukaan ole häävi, eikä omaiseni niistä edes kokemuksensa mukaan pidä. Tästä syystä he ottivat käyttöönsä tämän oman linjansa. Sen ansiosta tulotilanteessa ollut paha anemia ja siitä johtuvat kaatumiset ovat nyt hallinnassa. Paino on jopa noussut, nyt jo 43 kg! Kolme vuotta sitten edellisessä paikassa julistettu saattohoitovaihe voidaan ilmeisesti akuutista hetkestä poistaa - toistaiseksi kannattamattomana....?

Heillä on aikaa ja silmää katsoa yksilöllisesti asukkaan tarpeet. Aikaa valmistaa jotain suun mukaista, jonka tämä ikäihminen popsii halulla. Ihmeitten aika ei siis vielä ole ohi!!

En odota, että äiti satavuotisjuhliaan täällä juhlisi...(en toki pahaksi pistäisi sitäkään) mutta toivon, että hän saa viimeiset aikansa nauttia lämpimästä huoneestaan, asiallisesti puettuna. Ruokaa annetaan, vaikka hän temppuilisi toisinaan. Ruoka myös mietitään hänelle sopivaksi ja lähestytään lämmöllä, eikä haasteta oitis tappelemaan. Vaikkei hän aina asioita käsitäkään, vaistoaa hän kuitenkin tunnelman. 

Surullistahan tässä on vain se, että omaiseni nyt vasta pääsi tämmöiseen paikkaan asustelemaan. Miten hän olisikaan nauttinut silloin aikoinaan tästä yhteisöllisyydestä ja tunnelmasta....

Eroa on, paikoilla ja tekijöillä!


tiistai 20. elokuuta 2019

Maaseudun eläkeläisten köyhyys

Eipä ole mediaseksikäs aihe tämä, mutta olkoon nyt menneeksi.

Eilisen päivän uutisoinnistahan minä taas riemastuin. Maalla aikaani elävänä olen jo aiemminkin kiemuroinnut tätä nykyajan meininkiä vastaan. Ollaan mukamas kehittämässä jotakin ja tulos on yleensä asukkaille huonompi kuin vallitseva olotila.

Maalla olevista eläkeläisistä siis joka viides saa käteensä alle 1000 euroa kuukaudessa, mediaanieläkkeen ollessa noin 1200 euroa. 



Tuolla summalla sitä sitten pärjäillään, yhdessä tai erikseen. Monen tuloja syövät terveydenhoitoon, sekä lääke- ja asumiskuluihin liittyvät menot. Yksityissektorin käyntejä ei kovin montaa tuolla rahalla suoriteta, eikä ajella takseilla paikasta toiseen. Lämmityskulut omassa talossa asuvalla voivat olla huikeita. Talvenvara -puukuormat ja öljyauton käynti saa eurot lentelemään ja lievää rytmihäiriötäkin.  Pitkään eläneillä on monenlaisia kremppoja hoidettavanaan, joten kulueriä syntyy yksi toisensa jälkeen. 



Maaseudulla asuminen saattaa kuitenkin olla monen työssä käyvän unelma. Sitten joskus minäkin muutan maalle.... 
Unelmia pitää olla ja niitä ruokkia lämpimin ajatuksin.



Niin minäkin aikoinani tuumiskelin, että perkules... maaseutu kutsuu!

Silloisen kutsuhuudon aikana täällä oli vielä kaikki paremmin. Kauppojakin oli useampi, nyt vain yksi. Linja-autoilla pääsi autotonkin käymään työssä. Tosin vuorotyöläiselle se vaihtoehto kulkemiselle ei silloinkaan onnistanut. 

Terveyspalvelujen saatavuuttakin pitänee ajoissa tarkata. 

Omaa autoa tarvitsee maalla asuva. Mikä lie sitten edessä, kun ajaminen ei pelitä enää? Kaikki on monen mutkan takana ilman omaa kulkupeliä. Sitä autotonta elämää on helppo kokeilla citykodin nurkilla. Hypätä kymmenen minuutin välein kulkevaan bussiin ja mennä minne tykkää. Lähteminen kauppaan, apteekkiin, lääkäriin, juhlimaan ja vaikka minne vaatii aina maalla hyvän suunnitelman - auton tai auton kuljettajineen.



Vapaa-ajan asuinpaikkaa kehuttiin aikoinaan hyväksi kohteeksi. Täältä kun kuulemma pääsee vaikka mihin kasvukeskukseen. Kyllä pääseekin, kun jaksaa vääntää. Ovat kehittäneet palvelujaan niin mahdottoman hyväksi, että matkalle mieliessä pitää viipottaa valtatien varteen laukkuineen. Taksista ei enää kylällä tietoa, bussikaan ei aja taajaman kautta. 

Eikä bussin kyytiin ole asiaa, ellei lippua ole ostanut netistä valmiiksi. Riihikuivalla rahallakaan ei kauppoja synny. Nettikin voi eläkeläisille olla ongelma. Kaikki eivät sitä käytä tahi osaa käyttää. Halusta ei taida enää monikaan viitsiä edes puhua. Täällä ympärilläni olevia ja asuvia ikäihmisiä ei taida saada enää tietokonekauppaan kuuntelemaan 
bittiavaruuspuheita?



Eläkeläisellä voi olla hyvin perskohtainen tuntuma omasta pärjäämisestään. Uutisoinnin pohjalla olevaan kyselyyn vastasi noin 3000 eläkeläistä. Heidän kokemuksensa eläkkeellejäämisvaiheesta, omasta terveydentilastaan, asuntonsa halintasuhteesta ja kotitaloutensa koosta vaikutti vastauksiin. 

Eläkkeellejääminen on monelle järkytys. Pitää jäädä pois tutusta työyhteisöstä, jossa työn merkitystä suurempi puhe on työyhteisön sosiaalisilla suhteilla. Tänään merkittävä jäsen yhteiskunnassa. Tuottava yksilö. Huomenna eläkeläinen, kaikenlainen teiden tukko ja kuluerä! Monelle taloudellinen syy jatkaa työssään oli painotekijä silloin, kun esim. asui vuokralla tai odotettavissa oli matala eläke. 

Vapautuminen arkirutiineista, työkuvioistaan ja jatkuvasta suorittamisesta voi olla myös vapauttavaa.Maalla asuvien tyytyväisyys oli mainittavaa. Pystyihän siellä esim. olemaan jossain määrin omavarainenkin.



Tässä omassa oravannahka-kaupassani pyörii mukavasti pieni piiri tuottajia ja tarjoajia. Vaihdantaa käydään. Yhdellä perunat, toisella marjat. Vaihdetaan kalaan tai vaikkapa sieniin. Samalla ystävyyssuhteet ja sosiaalinen elämä pitävät virkeänä lisäten asumismukavuutta.

Tutkimuksen mukaan eläkeläiset auttavat lapsiaan, taloudellisestikin sekä hoitamalla lapsenlapsiaan. Kuljetuspalveluakin tarjoavat. Vastavuoroista on tarjolla vähempi. Palkatonta työtähän tuo hoitaminen on, korvaa usein puutteellisesti järjestettyä kunnallista päivähoitoa tai koululaisten iltapäiviä. 

Miten suu pannaan sitten, kun siirrymme pörssiyhtiöitten hoitokoteihin? Tällä mediaaniksi kirjatulla summalla ei sitten asuta missään tietämässäni paikassa. Siinä kunnan tädit ja sedät kirjoittelevat lisääntyvästi maksusitoumuksiaan koneet punaisina ja kulut taas kasvavat. Täältä maalta puuttuu näitä hoitopaikkoja. Vain kaikennieleviä jättiyrityksiä haaraliikkeineen on tarjolla. Eikä sekään ole sanottua, että pääsee oman kylän hoitopaikkaan tuttujen ihmisten lähelle. 

Nyt pitäisi näihin asioihinkin meidän eläkeläisten puuttua. Odottaminen heikentää meidän oman hoitomme laatua sitten joskus. Karsia pitää kaikki lieveilmiöt ja vääränlaiset toimijat ajoissa. Silmien sulkeminen asialta on kuin se vanha sanonta housuunsa pissimisestä. Lämmittää vain hetken. Sitten saatkin pissiä housuihisi ihan rauhassa kun se aika tulee. Ei siellä hoitopaikassa kukaan kuuntele. 




Ei raha yksistään onnea tee, senkin olen huomannut ympärilläni. Auttaa kummasti asioita, mutta onnellisuus pitää löytyä jostain muualta. Vaikka tämmöisistä tunnelmista...

torstai 15. elokuuta 2019

Kyllä sinä nyt tämän vielä voisit tehdä...

Lueskelin eräästä lehdestä eri ammatti-ihmisten tarinoita siitä, miten heitä käytetään hyväksi ammattiosaamistensa kautta.

Pieniä pyyntöjä jatkuvasti satelee. Kyllä sinä nyt tämän voit tehdä. Sinultahan se sujuu, kun työksesi sitä teet...



Tulinpas mietteliääksi näistä lukemistani jutuista. Itse kun olen hoitoalalla työni tehnyt aikoinaan kohtaan samanlaisia asioita. Laitan silmätippaa, paketoin käsiä, jalkoja ja mittaan verenpaineita. Kuuntelen ammattimielessä vatsantoiminnasta samalla kun juon kahvia. Mitä pitäisi tehdä, vai teenkö mitään, kun tulee sitä ja tätä ... ja otatkos lisää kahvia? 

Vaistomaisesti ammattinimikkeen tultua julki olen törmännyt siihen, että ihmisillä on kova tarve selitellä syömisiään hoitajan läsnäollessa. Eikös tämä annos nyt ole aivan normien mukainen... verensokerikin vain 6,4 ... 

Siinä kohdassa tulee välimatkaa, mikäli kerron tehneeni työni pääpiirteissään aikuispsykiatrialla. (Ei se olekaan oikea sairaanhoitaja!) Ei se voi näistä asioista mitään tietää?


Eräs mökkiläinen muuten ehdotti, että hoitaisimme myös hänen pihansa kuntoon. Olisi mukavampi sitten joskus mökille tulla pihan ollessa tiptop. "Ja olettehan siellä lähellä muutenkin"... 
Kun ei tässä itsekään enää teinejä olla, tuntui pyyntö jokseenkin käsittämättömältä. Omien pihojen raappimisessa on meille kahdelle tarpeeksi, kiitos vaan.

Kuinkahan monta rakennusmiestä on joutunut jonkun hyppysiin pienten asioiden hoitamiseksi? Vierailuilla on vaikea kieltäytyäkään, mutta jonkinlainen raja saisi olla näillä pyynnöillä. 
Tuskin keittiön ammattilainenkaan haluaisi olla ympäripyöreitä päiviä hellan edessä hyvänhyvyyttään?

Ärsyttävää on sekin, että toisinaan näissä hoitaja-asioissa löytyy henkilöitä, joiden intona on saamiensa googletietojen testaaminen minun osaamiseeni. Siihen leikkiin en enää lähde, haistan nämä tyypit jo kaukaa, ovat yleensä miespuolisia.Harmittaa vaan ... 




Sellaiseenkin törmäsin kerran, että olisi pitänyt järjestää erään firman henkilökunnalle jonkinlaista tyhy-toimintaa kaikilla herkuilla ja tekemisillä... mutta se ei olisi saanutkaan maksaa juuri mitään. "Vanhoja tuttuja tässä ollaan" ... just niin. Ihan niin hyviä tuttuja ei kuitenkaan.

Ei ollut turha kirjoitus lukemassani lehdessä. Teki mietteliään olon ja omasta lähipiiristä löytyi vaikka mitä. 

Kuten sekin, että eläkeelle jäänneet ystäväni toimivat ilmaisina lastenvahteina uhraten omaa vapaa-aikaansa saadakseen temppuilevan jälkikasvunsa mielenmukaisesti mukulat hoidettua ja pyykit pestyä. Palkatta. Toki se on oma palkkionsa olla lastenlasten kanssa, mutta tolkku kerjätessä sanoi meidän mummo aikoinaan. 




maanantai 22. heinäkuuta 2019

Kengännauhojen silittäjä ja koirankakkavirasto

Kesääni kuuluu lehtien lukeminen ikiomalla kesäpetilläni.  Hyttysverkkojen, pitsiverhojen sekä pehmeän tyynyröykkiön keskellä filtti varpailla katoaa ajantaju juttujen myötä. Vetäytyminen sinne omaan maailmaani on kesäjuttuni, minun hetkeni, minun bueno. 
Toinen toistaan kiinnostavampia asioita, tai sitten jokseenkin joutavia minun näkökulmastani näissä viihdykkeeksi tarkoitetuissa aviiseissa. Yhden lehden jutut ovat aina niin pahansuopia ja negatiivissävyisiä etten tahdo edes selata saamiani numeroita. 
Suuremmin ei kiinnosta filmitähtien liitot, lapsensaannit eikä heidän  pukeutumis- inspiraationsa.


Toisinaan löytyy hauskoja pieniä juttuja elävästä elämästä kummasteltavaksi. Toisinaan hyvä novelli, jonka juoneen sukellan mieluusti. Miten palkitsevaa onkaan viettää hetki itsensä, parhaan seuralaisensa kanssa. Hetki on itselleni hyvin virkistävä. Useimmiten se päättyy makoisiin päikkäreihin, lehti on silmillä, vatsalla, lattialla tai jossain ... ja minä autuaasti matkailen unten tapahtumarikkailla mailla.

Hetkeä aiemmin olen saattanut kummastella Englannin hovin kotkotuksia, vaikkapa sitä kengännauhojen silittäjää! Mahtaa näyttää CV:ssä hienolta? Tahi Charlesin hammastahnan puristelijaa... tätä lukiessa ei kyllä uni tullut. Kaikenlaista, sanoisin. Tämmöisistä jutuista tulee yleensä hyvä mieli, ne ovat niin huvittavaa luettavaa, ei kait nyt tosissaan? Mutta kun ovat, niin voi veljet! Mikäpäs siinä, kun ei ole omista rahoista kyse palkkaa maksaessa. 


Jutut paranevat vaihtaessa kuulumisia kaverin kanssa. Haaskaantuessani näihin silitettäviin kengännauhoihin pisti tuttu paremmaksi ja kertoi minulle kotimaansa asioista. Espanjassa oli vuoden alusta tullut voimaan koirien pakollinen DNA-näyte. Maassa on valtavasti koiria, toki kulkukoiriakin, mutta kotikoiriakin. Nyt tällä pakollisella DNA-näytteellä olisi tarkoitus saada kiinni ja  sakotettua kadullekakkijoita. Siis niitä, jotka eivät siivoa koirien jätöksiä pois. 

Tuttavanikin, rehellinen suomalainen juuriltaan, otatti koiristaan näytteet. Aika kalliit sanoisin, nelisenkymppiä per koira. 


Enpä taas voinut itselleni mitään... sain hepulikohtauksen. Kuvittelin tilannetta: kadulta löytyy jätös. Ottaako paikallinen poliisi sen matkaansa tutkiakseen DNA-arkistosta syyllisen omistajan, vai miten tämä nyt toimii... onko jossain koirankakkavirasto, jossa toimistosihteeri plaraa rekisteriä näytteiden keskellä.... ?? Entäs jos pirullinen naapuri tekeekin kiusaa ja vie kökön pihalta kadulle odottamaan poliisin tuloa... Olin tikahtua mielikuviini.  

Anteeksi vaan. Tuli kyllä sellainen tunne, että nyt valtiolle kerättiin varoja. Tuskin siellä mihinkään jätösjahtiin lähdetään. En usko. 

Mutta hauskaa oli, eikä nukuttanut yhtään. 


Toisaalta vetää vakavaksi tämmöinen. Mitä kaikkea keksitäänkään vielä!  ... ja keksitäänhän sitä. 
Jospa ottaisinkin nipun puutarha- ja sisustuslehtiä seuraavalle kerralle mukaani...



   







perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hermannista heinään











Sukuni naispuoliset henkilöt viljelivät erilaisia vanhoja sanontoja, joita pikkulapsuuteni ja nuoruuteni ajan kuuntelin kyllästymiseen saakka. Erkistä sitä ja tätä, perunat maahan ennen Kustaan päivää ja Hermannista heinään. Muitakin sanontoja piisasi puheliaalla naisväellä, niistä ehkä joskus toiste.
Hauhon kirkolla järjestettiin perinteinen Heinäpäivä-tapahtuma. Päivä keräsi runsaasti katsojia; vanhuksia tuotiin jopa paikallisesta hoitokodistakin seuraamaan tätä työnäytöstä, jota monet ovat tehneet työvuosikymmeninä aivan tosissaan. Paikalla oli muitakin entisiä emäntiä ja isäntiä, talon tyttäriä ja poikia. Sitten oli niitä, joiden elämään ei sellainen touhu ollut milloinkaan osunut. Hyvä, jos lehdessä joskus kuvan olivat nähneet.


Muisteluksia herätti touhu kovasti. Kuka oli mitenkin työnsä tehnyt ja millaisissa olosuhteissa. Seurattiin silmä kovana käsipelillä heinää niittänyttä miestä. Tekikö mies tosissaan, vai oliko näytösluontoista kenties. Hyvät pisteet hän sai työstään, niin päättelin.
Mutta ne traktorit! Eipä ollut mies eikä mikään, jonka ei jonkinlaisia väreitä tuntenut traktorin jyrähdettyä käyntiin.  Se käynnistysjyrähdys teki varmasti aikamatkan aina istumalihaksiin saakka vanhojen isäntien ja maalaistalon poikien kohdalla. Kolme traktoria kertasi äänen komiasti. Muistelukset kiihtyivät. Millainen peli oli missäkin talossa, kuka ajoi ja kuka ei. . Kaikilla oli sanansa tässä kohtaa sanottavana. Mies innostuu aina koneista, se on taas todistettu.


Naisten muistot pyörivät peltopuuhissa nekin. Kuka oli tehnyt mitäkin pellolla mitäkin osuutta.  Raskasta, pölyävää ja hikistähän se oli ollut kaikkinensa. Nappulatytön virassa oli ollut meitä muutamia, sitäkin oli mukava muistella. Eväitten syöntiin päästiin aika nopeasti. Naisväkihän niitäkin järjesti. Ei ollut kylmäpakkauksia kummemmin, kylmäketjusta ei edes osattu puhua. Maito oli vanhassa viinapullossa, siinä se säilyi sen päivän. Kävi kahviin ja lapsen kuppiin. Itsesuolatun palvilihan suolakiteet rapisivat, hyväähän se mokoma oli ja nälkä oli varmaankin paras mauste?


Siinä yleisön joukossa seistessä huomasin vanhusten ilmeiden kirkastumisen heinäntekoa seuratessa. Toisinaan vaivihkaa joku pyyhkäisi silmänurkkaansa. Silloin joskus he olivat vahvoja, vastasivat tilan hommista. Luopumisen haikailua, sekin kuuluu elämään.
Talkookahvit oli tapahtumanjärjestäjä turauttanut kukkakuppeihin, kahvia hörpittiin kaadetun heinän tuoksussa ja traktorin pörpöttäessä taustalla. ”Tää on niin tätä…”    


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Herne nokassa

Mistä kukin mielensä pahoittaa, makuasia. Taitaa olla muotiakin olla nillittäjänä... joka paikkaan on nykykonstien avulla helppo jättää palautetta. "En tykännyt, aivan kamalaa..."
ja muutamilla on jo käsi ojossa ottamassa korvauksia. Kyllähän nyt joka asiasta pitää joku raha tulla. Siitäkin huolimatta, ettei asia loppujen lopuksi kummoinenkaan ollut. Mutta periaatteesta ja ahneudesta.



Mielipaha on kummallinen käsite. Siinä missä toinen pöyristyy, kauhistuu tahi vittuuntuu... toinen ei ole millänsäkään. Mielenpahoitus on toisinaan muoti-ilmiökin. Uskaltaako iloita, kun kaikki on paskaa muitten mielestä kuitenkin?

Pieniä asioita toisinaaan jää mielenpäälle. Jokaisessa suvussa, ystäväpiirissä ja tuttavissa on henkilöitä, joilla on absoluuttinen onnistuminen saada toisen mieli matallalle. Joskus se vittuilu on niin hienovaraista, että hoksaa aikojen päästä ... jotta mitä helkkaria...

Toiset ovat sitten suorantoiminnan ihmisiä. He ovat kuin heinänteossa, kaatuu ympärillä...paljon muutakin kuin itse kohde, jolle koko juttu olisi tarkoitettu.

Muistanpa erään tapauksen vuosikymmenten takaa. Tämä mielestään hyvää tarkoittava jakoi jyviä ja akanoita oman mielensä mukaan. Jos tietämättäsi siirryit alueeltasi toiseen, olikin piru irti. Eikä sitä sopinut seurustella väärän laarin väen kanssa... sitten oli mielipahaa laajasti.



Tällaiset lähipiiri-ihmiset toimivat vanhojen tapojensa sekä perinteidensä mukaisesti. Kuin junat kiskoillaan nämä jyräävät ympärillä olevia alleen. "Hyvää tarkoittaen" tahi sitten ihan "vittuunnuksisssaan". Mikäli vastapuoli sitten asiasta pahoittaakin mielensä, ovat nämä silmät suitsinrenkaina asiasta. Miten se nyt noin? 
Ihan tuosta suolasta vaan kysäisin, ettei nyt ole mitään mineraalisuolaa...olet varmasti kyllä leiponut ahkerasti, mutta tässä nyt olisi tämmöistä tuomista... en sitten syö pullaasi, annas karjalanpiirakkaa... ja niin eespäin. 

Sellaista pientä mielenpahoitusta saa aikaiseksi hyvinkin pian esim. työpaikkojen kuppikunnissa, joihin väistämättä kuulluu yksi "totuudentorvi" tahi "mielipidejohtaja", kutsuttakoon häntä nyt millä nimellä hyvänsä. Joku katsoo oikeudekseen "edustaa kaikkien mielipidettä", joka ei varmastikaan ole totta. Häntä ei uskalla porukasta kukaan oikaista sanktioon joutumisen pelosta. Pelko ei ole olekan aiheeton. Jos olet eri mieltä, hampaissahan itsekin olet.


Minä pahoitan mieleni myös, vaikka kynnystä on vuodet harjoitusammunnoissa nostaneet. Välillä se tekee todella surulliseksi, etenkin vanhan äitini hoitoon liittyvissä kysymyksissä. Viimeisen herneen nokkaan vedin välinpitämättömyydestä ikäihmisen viikottaiseen suihkutukseen liittyen. Tämä muualta tullut pesijätär kylvetteli äitini varmaan kaikkien oppien mukaan alle viidessä minuutissa. Pukaisi vain kerraston päälle ja lykkäsi lähes satavuotiaani avonaisen parvekkeen oven eteen istuskelemaan. Siinä muori istui tukka märkänä, yritti huiviaan vetää päälleen. Toisesta jalasta puuttui tossu ja sukkakin. Oli suutahtanut kylmissään, joten pukeminen jätettiin sikseen. Kylmää ja välinpitämättömyyttä. Hernelajiketta en tiedä, mikä taas nokkaan meni.



Joskus menee herne nokkaan, joskus kaatuu kuppi. Toisinaan ei sitten riitä kannukaan mittaamaan oikeaa määrää...  



keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Ammattikehtaaja avuksi?

Kursailua tunnutaan harrastavan lähes kaikissa porukoissa, joihin olen mukaan päässyt. Tuttu tilanne varmaan muillekin ..?




Pöytä on katettu, ruuat paikoillaan. Kutsu ruokapöytään annetaan. Mutta missäpä syöjät? Kursaillaan seinänvierillä, vilkuillaan toisia. Jospa tuo aloittaisi, enhän minä tai me nyt ensimmäisinä voida mennä. Tätä vilkuilua jatketaan ja emäntä kiittelee mielessään, ettei kohokasta laittanut. Se ei nimittäin odottelisi syöjää... vaan syöjä odottaa kohokasta. 

Eikä tämä ole mikään hämäläinen hitausilmiö, sitä löytynee monesta maakunnasta. Mutta nyt vaan odotellaan, josko joku aloittaisi. Emäntä kutsuu jo toistamiseen. Miesporukkakin on löytänyt uuden keskusteluaiheen ja seisovat ringissä juttelemassa, ikäänkuin kuulonsa menettäneinä. 

Naisväki pörräsi äsken paikalla, apuaankin tarjosivat ruuan valmistelupuuhiin. Missä he nyt ovat! Siellä jossakin, kuka tässä nyt aloittaisi...


Jaa´a, vanhemmat ensin! En tunnustaudu vanhaksi, siksi en liiku. Ja taas odotellaan.


Mutta sitten tuleekin yllätyskäänne juoneen! Takaviistosta tuleekin eräs suvun nuorempia jäseniä edustava, ottaa tilanteen haltuun sanomalla, että minäpä olenkin ammattikehtaaja ja aloitan nyt ruuan ottamisen.

Upeaa, hienoa, mahtavaa. Siinä loksahtavat leuat. No, nyt uskalletaan mennä, vaikka olisinhan minä nyt muutenkin ... jäätiin vain jutustelemaan. 


Ihan opettavaisena tarinana kerron tähän väliin jutun eräästä maatalon emännästä, joka kutsui kolmea poikaansa yläkerrasta syömään. Ei kuulunut mitään ekalla kutsulla. Toinen kutsu ja joku pojista kysyi mitä ruuaksi. "Hernekeittoa", oli vastaus. "Hyi, pahaa" kuului yläkerrasta. Kun pojat tulivat alakertaan, heitti emäntä sopan vessanpönttöön sanoen, ettei meillä ruualla kiusata. Siinä oli sen kertainen opetus sille kolmikolle.



Jospa nyt lähdettäisiin ruokapöytää kohti pikkuhiljaa vanumaan. Emännät ympäri valtakuntaa ovat seisseet tuntikausia hellojensa äärillä. Nyt maistuvien patojen viereen kaikki, tai valitkaa joukostanne ammattikehtaaja avuksenne. 

Makoisia juhannuspäiviä teille kaikille, sääkin tuntuu meitä kaikkia hellivän! 





tiistai 11. kesäkuuta 2019

Yksinkertaisesti törkeää

Kummallisella tavalla olen pitänyt suomalaisia jokseenkin fiksuina ihmisinä. Tämän asian kyllä olen joutunut uudelleen arvioimaan monesti kulkiessani ristiin rastiin tämän maan tieverkostoa.

Levähdyspaikat ovat tyypillisiä roskien jättöpaikkoja joillekuille taukeille. Autoon on saatettu lastata vaikka mitä rompetta tontilta, mutta sitten ne putoavat kuin koiranpeet kyydistä juurikin tämmöisille paikoille, joissa joku toinen voisi syödä eväitä, venytellä ja antaa mukuloidenkin
hetken jaloitella. Sielläpä onkin ilonamme astianpesukone, jääkaapinritilät, vanha piloille paskottu patja ja koiran raatelema sohva sekä emännän vanhat talvikengät. Ei voi kuin hämmästellä. 

Kierrätys- ja keräyspisteitäkin on kuitenkin järjestetty. Näihin paikkoihin on kummasti siunaantunut sellaista väkeä asioimaan, joilla lukutaito tai sen ymmärtäminen on vielä pahasti vaiheessa. Mikä ei luukusta mahdu sisään, jätetään auliisti leveelleen kansan iloksi. Välinpitämättömyys, siinä taudille yksi synonyymi.




Suomalaisetkin ovat joutuneet seisomaan leipäjonoihin. TV:ssä näytetään meille Hurstin joulujuhlien osallistujia ja kerrotaan miten tärkeä on muistaa vähäosaisiakin. Tämä kaikki tulvahti mieleeni poiketessani eilen omien muovieni kanssa keräyspisteen säiliöiden viereen. Siellä kaikenlaisten keräykseen kuulumattomien ja siitä syystä ulkopuolelle jätettyjen ämpärinraatojen, muoviastioiden ja styroxin keskellä törrötti musta jätesäkki. Säkin oli repinyt auki uteliaat kanssakierrättäjät, jotka aarteen löytämisen toivossa penkovat näitä paikkoja varsin halukkaasti. Toisen roska, toisen aarre. Niinhän se menee.



Tässäpä iloksenne kuva koko säkillisestä patonkeja siisteissä myyntipakkauksissaan. Nyt jo hyvin alkanut levitystyö menossa, taitaa olla linnutkin asialla. Eipä ihme, että rotatkin voi hyvin, onhan evästä saatavilla.

Ei ollut siis patonginpalautuspistettä, joten nämä jätettiin törröttämään taivasalle, herran huomaan. On meillä vaan hyvin asiat, kun tämmöinen määrä leipää voidaan kipata pihan perälle kipua tuntematta. Mistä lie peräisin tämä, mielenkiintoista!




Hyvin pohjoisessa sitten, keskellä ei mitään, oli jollakulla autoon tullut mukaan vanhat renkaat ja muuta tavaraa vihreän samettisohvan lisäksi. Sinnepä hän kippasi Lapin luontoon porojen iloksi tämän satsin. Täytyy sanoa, että mikään ei ole niin tyhmä kuin ihminen - paitsi toinen ihminen. Suomessa asuu onnellinen, mutta epäsiisti kansa. 

lauantai 25. toukokuuta 2019

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä?

Sosiaalinen media tarjoaa elämyksiä, kuten luonto konsanaan!  ... en tiedä missä olin vuonna 2006 kun Pyhäsalmen keskustaan pykäsivät hiihtäjäpatsaan yhdelle Suomen menestyneelle naishiihtäjällemme.


Tuijotin kuvattua patsasta epäuskoisena. Eihän tämä nyt voi olla todellista, kuka umpihölmö on nuijankopautuksella tämänkin asian hyväksynyt!!

Mikäli lukisin urheilusivuja ja katselisin TV:n urheilulähetykset, ehkä olisin tämänkin tiedonjyvän jo aiemmin silmiini saanut. Vaan nyt, näillä kymmenillä sen tulo oli kyllä oikea "kulttuurishokki". 


Katsokaa itse patsasta netissä ja tehkää omat päätelmänne. En kopioinnut sieltä kuvaa tähän, kun en niistä tekijänoikeuksista ole selvillä ... halvempaa näin.

Keskellä jonkinlaista suihkulähdettä sivakoi Helena Takalo. Hyvä on hiihtoasento, meno päättäväisen näköistä, mikäli menisi. Talviurheilulajinahan hiihto tapahtuu useimmiten suhteellisen kylmissä olosuhteissa. Siinä se koko kansan Hellu sivakoi ilkialasti, ilman suksia ja sauvojakin. Se nyt vielä puuttuisi, että välineet olisi alastomalla... nyt sellaista dementiahiihtoa, kuten sanottiin joskus välineensä unohtaneelle. 


Minun pieneen päähäni ei kyllä mahdu tämmöinen patsastelu! Mikä ihmeen järki on urheilija laittaa alasti patsashahmoon... miltä näyttäisi Matti Nykänenkin ponnistusasennossaan hyppyrin nokalla ilkimulkusillaan.... ??? Minne sen viisarin tuulivastustuksesta päättelisi sijoitettavan, jotta kuva olisi oikeanlainen...?
Olisihan talviurheiluvaatelus ja välineet kuvaamassa sitä aikaakin, milloin suoritukset tapahtuivat. Historiaa sitä taitamattomille samalla. 

Helenan mies oli kuulemma aikoinaan sanonut, että olenhan minä paljonkin nähnyt sinun hiihtävän, vaan en ennen tuossa asussa. 



                                              Kyllä maailma on ihmeellinen paikka!









tiistai 16. huhtikuuta 2019

Keskivartalohenkilöitä

Keskivertovartalo... 
mietityttää tämäkin asia. 


Ennen oli vatsakkaita miehiä liikenteessä salihousuissaan, jotka hädin tuskin ylhäällä pysyivät. Ihanasti kuvioidut pöksyt olivat usein runtassa suuren mahan alla. Yhtälailla käyttäytyivät polveen olevat shortsit. Yhdistettynä vatsan seudulta pingoittavaan T-paitaan, mikä useimmiten oli saatu liikelahjaksi, mainospaitana tai ostettu ulkomaan matkalta vinkuintiasta halvalla.  Jotkut sinnikkäästi etsivät kauluspaitansa kaupunkireissuille. Kokonaisuudella oli kieltämättä letkeä kesätunnelmansa, kesän jälkeenkin. 




Naisilla oli myöskin salihousuja, nykyisin näyttää suosio olevan vaaleanharmaissa kotiolohousuissa, jotka eivät todellakaan imartele 44-48 kokoista takapuolta. Näillä saa kokoaan lisättyä vallan mainiosti. Toki niissä on mukava olla, sen myönnän. 

Naiset ovat lihavoituneet valtavasti näitten vuosikymmenten aikana, joita naisena oloni on kestänyt. Sen huomaa katukuvassa tahi kaupan vaatemallistoissa. 
Mitä isompi nainen, sen varmemmin on mustaa vaatetta, löysiä gollegehousuja, trikoita sekä tatuointeja. Lähes kaikilla on mustaksi värjätyt hiukset - ellei sitten ole punaiset. Ison ihmisen tulee olla kova? 

Itsekin olen massaa kasvattanut, se myönnettäköön. 42-kiloisena aloitin lapsenteon ja siitä se sitten lähti. Ei nyt sentään mahdottomasti, mutta liikaa mielestäni kuitenkin. Ehkä siksi lähdin tarkkailemaan muita olinko ainoa tässä asiasa. Enpäs ollutkaan. 




Isoäitini sanoi aikoinaan lihavista ihmisistä, että "onpas aikamoinen tuaro toikin"... silloin minua vaan nauratti. Muori esitti minullekin lapsen jälkeen, että kunnon liivit pitää naisen laittaa, että maha pienenee. En hankkinut, olisi kait pitänyt?

Katukuvassa on toki laihojakin ihmisiä. Välillä ajattelen, että ehkä mieluimmin hieman pyöreä kuin luun laiha... enkä nyt sano tätä ilkeyttäni. Naisellista pehmeyttä pitänee olla! ...eihän tissiliiveilläkään mitään virkaa ole, jos sisältönä on kaksi spanielin korvaa? (Minulla sentään on toisella puolella silikonia ... toinen on luomu.) 




Mutta tuo keskivartalohenkilö. Paljon on sairauksia tiedossa ja niistä jatkuvasti puhutaan. Silti vatsa kasvaa ja ihmetellään mikä väsyttää ja kun ei viitsi mitään taivutella. Enkä minä työnantajana palkkaisi ketään ääretöntä mahakasta hommiini mikäli saatavilla olisi soukempi tyyppi. Sairastavuutta on helppo ennustella. 




Syödä pitää ja toki terveellisesti. Mutta edelleen olen Speden kanssa samaa mieltä siitä asiasta, että paras keino laitumiseen on liikunnan vähentäminen. Spede tarkoitti sitä liikuntaa, mikä tapahtuu lusikalla suun ja lautasen välillä. Eikä sitä viiniäkään ihan joka kissan ristiäisellä tarvitse tarjoilla.... 

















    

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Muuttovastarintaliike

Hain yli vuosi sitten äidilleni hoitopaikan vaihtomahdollisuutta hoidossa tapahtuneiden epäkohtien johdosta. Ei onnistunut. Työryhmä oli sitä mieltä, että äitini menee entistä sekavammaksi muutoksesta.



Toteenosoittamani epäkohdat eivät painaneet vaakakupissa mitään. Tämä kaikentietävä ryhmä naksautti nuijalla päätöksensä, josta toki olisi saanut jonnekin valittaa ... mutta epäilin, ettei siitä kummempaa muutosta heidän suhteensa tapahtuisi.

Mitkään tosiasiat tapahtuneista kummajaisista eivät siis sytyttäneet raatia toisiin ajatuksiin. Kaupungin edustajaa toki ymmärrän, eihän hän nyt omia tilaamiaan hoitopaikkoja lähde kovin mieluusti ajamaan alas. Joutuisivat myöntämään tehneensä huonon päätöksen ottamalla palveluntuottajaksi tämäkin pörssifirman. 




 Vaadin päästä tapaamaan kaupungin edustajaa sieltä valvontaorganisaation puolelta, pääsinkin. Päätin ottaa tyttäreni mukaan silmiksi ja korviksi, niin paljon kuraa oli jo niskaani tullut matkan varrelta. 

Hoitokodin johtajakin ilmoitti aiemmin minulle, ettei keskustele sähköpostin kautta enää kanssani. Olisi jälleen kerran pitänyt istua hoitoneuvotteluun hänen mielestään. Niitä neuvotteluja kyseisessä talossa olen istunut useita eri asioiden tiimoilta.
Eivät sentään hakeneet lähestymiskieltoa tai vaatineet edunvalvontaani purettavaksi, kuten kävi eräässä toisessa lehdissäkin olleessa tapauksessa. 
Työssä ollessani näiden viiden vuoden aikana järjestelin aikataulujani päästäkseni paikalle, koin vielä silloin hyötyä olevan - ajatuksen tasolla. Pikku hiljaa huomasin, että aina voi puhua. Mikään ei johtanut mihinkään. Pöytäkirjoja tehtiin ja kättä päälle lyötiin. Tilanne muuttui viikossa - kahdessa entiselleen. Äitiä pidettiin ilmeisesti yöaikaan lukkojen takana huoneessaan. Koko huoneen seinänviertä kiersi raapimajälki, joka sopi rollaattoriin. Kehää kiertäen väsymiseen asti ilman valvontaa kolmessa tunnissa yksin ollessaan ehtii kummasti!



Kokous siis pidettiin, kunhan valvontayksikön henkilö saatiin ensin paikalle. Oli tyystin unohtanut luvanneensa tavata meidät (monen aikatauluvekslauksen jälkeen!) kyseisenä kellonaikana. Oli kuitenkin varannut meille kokoustilan, joten ainakin ajatusta oli tulla paikalle.

Kokouksen anti siirron mahdollistamiseen jäytää minua vieläkin. Epäoikeudenmukaisuus, jota koen tapahtuneeksi järsii sisintäni aina kun muistan tämän hetken. Minulle lennätettiin (toki itse sen sallin huomatessani, ettei mikään muu auta) hankalan omaisen viitta ylleni. Henkilö, joka itkettää hoitokodin henkilökuntaa vaatimuksillaan, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Äitini vielä asuu kahden hengen huoneessakin, vaikkakin maksaa aivan säällisesti pyydetyn hinnan. Syyt vaihtoon olivat siis siinä. Työrauhan julistus henkilökunnalle ja huone jollekin pariskunnalle. 

Missään kohdin ei vaakakupissa painaneet todistetut epäkohdat, ei kaltoinkohdellun vanhuksen olotila, ei mikään. Äiti oli nimenä paperilla, inhimillisyys tipotiessään. 

Salliessani tämän hankalan ihmisen maineen ylleni asetin itseni alttiiksi pienen kaupungin sisäänlämpiävälle ilmapiirille. Mikäli olisin vielä vaikkapa keikkaileva hoitaja, tämä tieto saattaisi olla jopa este työllistymiselleni! 

Kokouksen jälkeen sain kyllä palautetta jopa sähköpostiini asioista, etten niinkään väärässä ole ollut. Ei poistanut tunnelmaa, valitan. 

Nyt on kolme kuukautta mennyt. Äiti ei ole kertaakaan kaatunut. Kynnetkin osataan leikata nykyisessä paikassa. Hän on puhdas ja siistisi puettuna. Eikä häntä nukuteta nurkissa. Hän saa aamupalaa ja viidentoista tunnin ruokatauot ovat historiaa. Olen suunnattoman onnellinen, että äitini viimeiset ajat ovat lämmön ja huolenpidon keskellä. Hänestä huolehditaan, eikä sen sekavampi ole kuin yleensä tuon ikäiset ja kuntoiset deme-potilaat.  

Sen verran vielä, että kun lupa muuttoon tuli maksusitoumuksineen, sain itse kysellä paikat ja järjestää muuttotouhut. Kaupungin taholta ei edes ripausta tukea, missä paikkoja, millainen hoitokoti jne. Lista kourassa piti "arpoa" seuraavaa paikkaa. Onneksi kuulin uudesta avattavasta hoitokodista. Taisi olla helmilöytö. 
Pörssiyhtiössä on osakkeet laskeneet huimasti, kun menivät lupaamaan muutoksia Suomessa oleviin hoitokoteihin täällä paljastuneiden ongelmien suhteen. Siitäs saivat!