nöyrästi niinku...

Viimeaikoina on alkanut veetuttamaan tämä puhe nöyrästi käyttäytyvästä politiikosta, ikäänkuin niinku ja sitten niinku,,,

"Työajan tulee sisältää niinku mahdolisuus tuottavaan ja mielekkääseen työhön, jossa niinku palkitseminen perustuu yhä enemmän niinku tuloksiin. Vaikka työelämä rakentuu yhteistyölle ja vuorovaikutukselle, työnteko on niinku pohjimmiltaan yksilölaji."

Sitten seuraava veetuttava asia on tuo nöyryys. Kun asioihin tartutaan nöyryydellä niinku ja sitten hyviä neuvoja, joita sopisi jokaisen niinku nöyrästi seurata: Puhu silloin, kun puhuminen on niinku tarpeellista, äläkä koskaan sano niiku enempää kuin puolet siitä, mitä nöyrästi ajattelet. 

Vaikka työelämä rakentuu niinku yhteistyölle ja vuoroaikutukselle, työnteko on pohjimmiltaan niinku yksilölaji .Piruuttaa tämä suomalaisten aloittama niinkuttelu. Sitä on kansalaisten ja toimittajien taholta enempi kuin laki sallii... eikös se niinku vähennä saavutettua tulosta?

Kukonpoika liian pienessä puvussaan nöyrtyy puheen tasolla, mutta nähtävissä on sama meno kuin "Henttisen klaanissa". Nöyryydellä on vastetta kuin hajuvedellä lihapullissa. Tässä sitä vatuloidaan koko ehtoon mitalla niinku asiallisesti hakien iterointia tilanteeseen.

Olettekos muuten kuulleet ohileikkaavista puutarhasaksista? Eikös ne haittaa hommia aikamoisesti, leikkausta pitäisi tehdä - vaan nämä leikkaavat ohi...??

Ei ehkä pitäisi katsella mitään asiaohjelmia...

Trekooli-ihmisen hartaushetki

Tämän kuluneen toukokuun lämpöihanuuden ja siitä seuranneen puutarhakiireen johdosta en ole ottanut oikein kunnolla yhteyksiä, sitä pahoittelen. 
Tähän aivan alkuun haluan kertoa isot kiitokseni tuosta kukkivasta omenapuusta. Olet sittenkin kuullut hartaat toiveeni? Puu tuli tälle tontillemme aivan kuin vahingossa, vaikka varmaan mikään ei loppujen lopuksi tapahdukaan tietämättäsi? Tehdessämme tätä rakennusta meillä oli eväänä säkkitolkulla mummulan ihania omenoita, jotka toimivat tehtävässään hienosti. Nykyisen omenapuun kohdalla oli silloin ojanne, johon heiteltiin karat sekä ylikypsät madonkodit. 

Yksi siemen jäi varjelukseesi sinnittellen puuksi asti. Olemme odottaneet kukkia todella hartaasti ja tänä keväänä odotus palkittiin - kiitos!

Piti vielä kysymäni, muistatkos kuinka taivuttelin omenapuun oksia oikeaoppiseen asentoon? Niin oli hienot viritykset, mutta kuten varmaan kuulitkin, jotain tapahtui. Urbaani Lyyli-koira haaskaantui koko dogimitoillaan narujen ja painojen viidakkoon.  Pahoittelen vieläkin päästelemiäni lauseita, joissa ei varmaan ollut pilkkua eikä pistettä - konsonantteja sitäkin enempi. 

Taivaan linnuistakin kiittäisin. Meillä riittää heille evästä runsain mitoin ja ilollahan tervehdimme itikansyöjiä. Pönttöjen rakennusvaiheenkin taisit kuulla? Olemme isoäänistä porukkaa, toisinaan kaksi pomoa, vaan ei yhtään työntekijää. No, sanavarastohan siinä kyllä laajenee. Ensi vuodelle teemme pönttöjä lisää, sen lupaan. Sanavarastokin riittää tästä asiasta.
Erityiskiitokset lähettämistäsi musta- ja laulurastaista. 

Hieman varoen kysyisin sitten merkitystä lehtokotiloille. Miksi sellaisen riesan olet puutarhaihmisille asettanut?  Koettelee vaan ei hylkää - osastoa? Voisitko antaa meille muutaman siilin hyvään hoitoon - ikäänkuin vaihtarina?

Muutaman kerran olen itsekkäästi ajatellut joidenkin puutarhassa tapahtuneiden asioiden olleen hyvää tuuriakin. Kevät on varmaan vilkasta aikaa joka paikassa, etkä ehdi valvoa kaikkea tapahtuvaa. Kiitos siis tuuristakin ja suotuisasta keväästä.  

Lahjaksi saamani multakuorma oli mullantuottajan "kukkanen". Kaveri oli tehnyt oman sekosen, jossa oli hiekkaa aivan liikaa ollakseen aitoa multaa. 
Olen joissain kohdin päätellyt, että huumori on osa elämää ja sielläkin sitä viljellään... niin, olisiko mahdollista, tai miten sen nyt muotoilisin... että tälle multaa myynneelle hepulle järjestäisit vaikka kihomatoja viikoksi? 
Sinne teillepäin ei koskaan ole multia tilattu eikä sellaisia tarvittu, joten voi olla ettei minun murheeni kosketa. Voin vain kertoa, että suren pikkuruisten taimieni mahdollista jämähtämistä siihen kivennäiseen. 

Pahoittelen hieman kepposteluvimmaani - mutta siellähän on tapani tiedossa?

                     Kiitos myös tästä valmentajasta, jonka kanssa viime kesää vietimme. 
                                                     Tänä vuonna muistoissamme. 

Kalajuttuja

Minuapa on huvittanut viikon verran uutisoitu hauen pyynti villapaidalla! 
Tässä asiassa näkyy se luovuus ja heittäytyminen, joita vielä lapsena omistetetaan.
Vaan mitenkäs toimisi aikuinen, oikea kalamies?

Tämä sitten perustuu aivan omaan empiiriseen kokemukseeni. Ensimmäisenä saman verran aikuisia kalamiehiä löisi luonnollisesti viisaat päänsä yhteen. "No, johan on pee ja koo... meinasi viedä mato-ongestamme särjen. Pitäisi napata tuo pirulainen tuosta kaislikosta..." siinä sitä sitten tuumattaisiin onnistumisen mahdollisuuksia laskeskellen. 

... mutta sehän vaatisi vaatetuksen vaihdon (eihän sitä nyt näillä veteen mennä), kahluusaappaat (eikä tuosta rannastakaan tiedä, jos vaikka lasia..), haavin (tämä haavi on liian pieni), järeät rukkaset (kellään ei ole tähän toimeen sopivia mukaan, ne hauen terävät hampaat)  ja kukas sinne järveen hyppäisi sitä pyytämään (näyttääpä hoopolta, aikuiset miehet nyt kalan perään vaatteineen) .... 
Aikaa ja tupakkia kuluisi, taitaisi jopa hauki pitkästyä asian valmistumiseen. "Puisevaahan se, yli kymppikiloinen syötäväksi.." ja homma seis. 

Mutta mitä teki tämä tyttötrio! 
Olisinpa toivonut olleeni "kärpäsenä katossa" katsomassa ja kuuntelemassa sitä touhua kuinka hauki sieltä ruovikosta pyydettiin - villapaidalla. Taisi kuulua iloinen kalkatus kaislikosta? Kymppikerhoonkin olisi saalis päässyt, jos se olisi punnittu virallisesti kaupan vaa´alla. Mutta jo juttu lehdessä sai varmasti heikommat kalamiehet hiljalleen vihertymään! Vau!

Oma vaatimaton kokemukseni on muutaman vuoden takainen. Mies istui pilkillä kevätjäillä keskellä Roinetta. Minä kunnostelin pihapiiriä - kuulostelin samalla kummia molskahduksia ojasta. Menin lapioni kanssa kokeilemaan mikä siellä oikein uiskentelee... ja voi peruskutarallaa! Minä sain saaliiksi hauen!! Soito jäille, että nappaakos. Ei vielä mitään ole tullut, kuulemma. Sanoin erittäin vaatimattomasti (piti oikein pinnistellä), että jospa tulisit kotiin, minulla on täällä kala. "MUTTA MILLÄS JA MISTÄ!" No, Fiskarsin keltapäisellä ja ojasta... (Kalamies haluaa aina tietää MILLÄ VÄLINEELLÄ) ... ja hymy p---n, ettei vastapuolta harmita. :)

"Ennen vanhaan" meillä kissa aina tarkisti saaliit... nyt joutuu senkin itse tekemään. Sellaista tämä elämä on. 

Onnittelut vielä noille tyttökalastajille, aivan mainio suoritus!

Huvila ja huussi

Nyt on hommailtu molemmissa ... ja vähän niitten välilläkin. Kauniit ja pihatöihin pikkuisen lämpöiset päivät saivat liikettä niveliin. Tuntui, ettei pihalta voi olla hetkeäkään pois, kaikki kasvaa vauhdilla. Komposteja sinne ja tänne. 
Kuvassa on viimevuotinen krassipalju, josta annan teille vinkin. Ostakaa niitä mustia laastisaaveja, poratkaa reikä tai pari poistuvalle ylimääräiselle vedelle.(Jos reiän poraa sivulle parin sentin korkeudelle pohjasta, jää tila kasteluvedelle mikäli olet pidempään pois puutarhastasi)  Täyttäkää reikä sukkahousun puntilla (ei iske muurahaiset) ja komeus peittyy myöhemmin reheviin kasveihin. Halpa ja hyvä. 

Metsäistä puutarhaani suunnitellessa ja muokatessa tuli mieleeni eräs suvun pikku sälleistä. Sen kuuluisan vaahtosammuttimen kokoinen kaupunkilaispoika, jolle tällainen maaseutu oli kertakaikkisen ihmeellistä muutenkin. Varsinkin, kun opetin, että pienet pojat voivat käydä metsäpolun varrella olevan puskan juuressa pikapissoilla. Voi, kylläpä silmät miekkosella suurenivat entisestään. " okei,  ulkonako?".... Yhden juhannuksen aikana hänestä sitten kasvoi mies, joka ilmoituksensa mukaan "kävi kusella puskissa". Minä en sitä sanaa koulutustilanteessa käyttänyt, mutta nämä isommat veikkoset jakoivat verbaalista oppiaan pienemmälle. 

Tästä elämän kepeyden aasinsillasta kopsutellen pääsenkin kertomaan omaa muistoani maaseudun elämästä. Elin tiukan parivuotiskauden aikoinaan mummun hoivissa ennen kouluun menoani. Tulin tietoviisaaksi kaikenlaisista maatalon puuhista. Kuljin varjona papan perässä ja opin varsin hämäläisvaikutteisen miestenkin maailman. Opettajani oli alussa hyvin halukas kyselemään maatalon eläimistä ja maataloushommista - aina siihen asti, kunnes hän kerran kysäisi mitäs maatalossa tehtiin viimeksi ennen nukkumaan menoa. Selitin auliisti, että kävimme papan kanssa tallissa hevosta katsomassa ja sen jälkeen mentiin kuselle. 

Jäin jälki-istuntoon miettimään sitä kusi-asiaa. Ei se oikein selvennyt, pappa kun niin sanoi ja teki. punaposkinen opettaja sen sitten tähdensi oikeaksi parituntisen lopulla. Jotta tällainen tarina...

Tässä kuvassa on kesäkeittiön kattokruunu. Tein sen kuparilangasta taivuttamani rungon ympärille Ikean kukkavaloista. Näyttää hieman kristallikruunulta ja joissain kekkereissä olen ripustanut siihen vielä irtoprismatkin. Blingbling - tiedättehän? 
Siivoustahan tälläkin alueella piisaa, metsän pienet asukit ovat jättäneet merkinnän käynneistään ja siitepölyä on harmaana pintana. Valoa läpäisevä katekin pitää puhdistaa neulasista. (Laiska töitään lukee...)

Nyt sitten säätila antaa minulle vapaan viikonlopun puutarhastani, en voi tallata siellä märkyydessä pilaamassa saavutettuja tuloksia. Keskitytään sitten käsitöihin ja puutarhalehtiin. "On tämä vaan rankkaa" - mutta ihanaa. 

Merkkipäivänään matkoilla

Lehdissä on toisinaan ollut ilmoituksia, joissa henkilö ilmoittelee olevansa merkkipäivänään matkoilla. En juhli - otsikolla. Hupaisammat ilmoittelevat tarjoavansa drinksut allasbaareissa Balilla tiettynä kellonlyömänä mikäli paikalle osuisit. Minä kyllä juhlin, jos vaan keksin aihetta asiaan! 

06.05. vietettiin painorauhan päivää Syömishäiriöliiton ideoimana.  Vietitkös sitä? 
On siis yksi päivä vuodessa , jolloin voi hyväksyä virallisesti kehonsa sellaisena kuin sattuu olemaan. 

Painorauhasta sen verran, että monasti sellainen yletön itsensä tarkkailu läkähdyttää myös lähipiiriä. Muistanpa vuosien takaa erään ruskaretken, jossa yhteiseloa vietimme puolituttujen kanssa samassa lomaosakkeessa. Tietämättömiä olimme kuntoiluinnostuksesta, joka eräällä naispuolisella (en siis missään nimessä minä) oli olemassa. Painoahan hän tarkkaili kirjevaa´an tarkkuudella, elämä oli yhtä menoa ja meininkiä. Eikä tähän ollut minkään valtakunnan syytä, hän vaan näki itsensä isona ja paksuna.
Tuntureita kavuttiin kuin vuorikilit - vain kilometrien toivossa, ei maisemien. Mihinkään pysähdykseen päivävaelluksen taipaleessa ei ylimääräisesti ollut varaa,vain ne suunnitellut ruokatauot.   25 kilometriä päivässä - "lasketaan nyt vielä, eikö niitä todellakaan ollut enempää"... Meille kahdelle ei kilometreillä ole ollut varsiaisesti merkitystä, ihastelemme luonnon ihmeitä, kuuntelemme ääniä ja istuskelemme kuuntelemassa myös vallitsevaa hiljaisuutta. Vaan ei, kiveliöitä ylös, toista alas. Että sellaista menoa silloin - eikä painorauhasta tietoakaan.

Tänään on äitienpäivä. Merkkipäivänsankarittarena on mummuni, jolta olen oppinut niin monenlaiset asiat. Keväisin varsinkin tulee esiin "maahenkisyys", jota hän painotti.  Maassa säilyy rahan arvo, sieltä tulee leipä ja silmille katsottavaa. 
Asuin pienenä pari vuotta maalla mummun "kaverina", joten sitä maahenkisyyttä opin sivutuotteena. Ei ollut muita leikkikavereita kuin maalaistalon eläimet, joiden parissa koki myös elämän rajallisuuden. Välillä lapsen silmään aika hurjaakin menoa. Piilouduin kerran ylisille, kun epäilin siellä piharakennuksessa jotain tapahtuvan. Näin sitten sian teurastuksen alusta loppuun, halusin tai en. Enpä uskaltanut ilmuneerata olemassaoloani, en poistua paikalta. Näin, kuulin ja haistoin koko asian. Siksi en vielä näillä kymmenilläkään syö sianlihaa kuin äärimmäisesti pakotettuna. Sellainen oli sekin näkeminen, eikä terapiasta tietoakaan.   

Mummun elämä oli lapsuudessa erittäin kovaa koulua. Pienenä hän jo joutui lähtemään pikkupiiaksi ja apulaiseksi uusien syntyneitten sisarusten tieltä. Sitkoa hänessä piisasi viimeisiin metreihin saakka. Hän taisi tietää lähtönsä, mutta vielä hoiteli kissan ruokinnan, järjesteli huushollinsa, soitti ambulanssin, ilmoitti sukulaisille. Järjestyksen nainen, sinne lanssiin hänen taipaleensa sitten päättyikin. 

Äitienpäivää kaikille, muistot ovat merkityksellisiä meille kaikille. 
Vuosienkin päästä tarkasteltuina niistä löytyy uusia ulottuvuuksia, tulee mieleen monta pientä yksityiskohtaa. Nyt kun hän(kin) on ikäänkuin merkkipäivänään matkoilla, voi vain muistella. 

Minä sain lahjaksi autokuormallisen multaa!  "Onkos se sinusta kovin järkevä lahja, mummi"?? kyseli aikoinaan lapsenlapseni... no, kyllä se vaan on ja eilen hän sen totesikin, että sait sitten taas mieluisen lahjan! Liekö maahenkisyys tarttunut?