keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Syömään!

Viimeksi, kun meillä oli vunukat kylässä, heräsi keskustelu siitä, miksi pitää kursailla kun kutsutaan kahvipöytään tai syömään.
Meillä maalla kesäkekkereissä se näkyy varsin hyvin. Laittaessani ruokaa väki pyörii ympärillä ja juttelemassa, mutta kun kaikki on katettu, tämä samainen porukka katoaa kuin varpusparvi. Kutsun ja kutsun, eikä kukaan olisi se ensimmäinen. No, mikä tässä nyt sitten maksaa? Kursaillaan oikein urakalla. Missä onkaan  ammattikehtaaja, joka tulisi pelastamaan asian?
Tällainen ammattikehtaaja pitäisi olla jokaisessa sukutapaamisessa paikalla. Hän olisi se, joka menisi ekalla pyynnöllä ottamaan ruokaa ja kahveeta, mutta hän olisi myös se, joka uskaltaisi katseista huolimatta ottaa sen viimeisen kakunpalan. Juuri sen palan, jonka jokainen ympärillä olevakin haluaisi - mutta kun ei nyt  viitsi olla se ahnein.
Voi vitsi sentään, kyllä kuitenkin mieli tekisi...

Tein muuten gluteiinittoman kakun, ihan omin avuin "musta tuntuu, että tuo määrä riittäisi"- periaatteella mitaten...:

2 dl vettä
paketti taatelia
----------------------> keittele soseeksi
laita 150 g voita sulamaan joukkoon
lisää 1 banaani muussattuna
lisää 1 dl kermaa

sekoita 3 dl mantelijauhetta
1,5 dl perunajauhoa
3 rkl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

ja lisää samaan kattilaan 

vuoka n. 1,5 l (tee täytekakkuvuokaan, saat mutakakun tyyppisen...)

paista 175 asteisessa uunissa 50 minuuttia

kermavaahtoa, vaniljajäätelöä, vaniljakastiketta tms... ynnä mansikoita. 

tässä ei meillä tarvittu ammattikehtaajaa... niitä oli omasta takaa. 

Sitten vielä löysin lehdestä "ylimääräisen laupeuden riemuvuosi" - jutun... siinäpä mietittävää kakun ja kahvin kanssa. Hmm..

... eikä se nyt liity tuohon alla olevaan mitenkään...


torstai 3. joulukuuta 2015

Muutoksista

Elämä on jatkuvaa muutosta, sanotaan. Sitähän se parhaimmillaan tai pahimmillaan on varsinkin työelämän myrskyissä. 

Kallispalkkaiset konsultit luovat visioitaan ja tutkivat porsaanreikiä organisaation sisällä. Aina on parantamisen varaa. Porsaanreikä oli sellainen sana, jota käytettiin laajasti eräässä isossa firmassa. Miespuolinen (luonnollisestikin) päällikkö epäili aina sopivin välein, että asiassa kuin asiassa on oltava joku porsaanreikä. Sitten kun näitä esiin nousevia porsaanreikiä ilmestyi oksennukseen saakka työtä tekevien korviin, tapahtui juuri, mitä sitten tapahtuikin.

Pikkujouluthan ovat tunnetusti paikka, johon vuoden aikana lataantuneet sanomiset sitten asetellaan boolin voimalla kaikkien kuultavaksi ja nähtäväksi. Niinhän se sitten kävi. Juhlat etenenivät suunnitellusti ja päästiin loppuhuipennukseen muutaman epäonnistuneen tiputanssin jälkeen, nimittäin  pikkujoulupukin tuloon lahjapusseineen.
Pienten lahjojen joukossa oli nimetty lahja tälle porsaanreikäbossille. Ja, arvatkaapas mitä! Hän sai kauniin purkillisen tuoreita, vartavasten teurastamon pojan paketoimia porsaanreikiä. Tähän sitten päättyi tarina porsaanreikä-jutusta siinä firmassa... 

Moni viettää työaikansa peläten muutoksen tuloa samalla toivoen, ettei mihinkään mistään kohdin kosketa. Vaikka työpiste lopettaisiin, on ainoa toivo, että saisi olla siinä missä on ja ettei tarvitsisi mitään uutta opetella. Ollaan kuin se kuuluisia venäläinen lossivahti työssään, vaikkei lossia ole ollut enää vuosiin...

Toisaalta, eipä sekään työryhmässä viehätä, että joku on ikuinen sähköjänis suoltaen ideaa ja muuttaen asioita mennen tullen. Yleensä hän on vielä kova puhumaan, tehostaen asioita käsin huitomalla ja on lisäksi aina oikeassa. Omasta mielestään. 
Tila on äkkiä täynnä ja väki miettii miten tämän tyypin kauniisti nostaisi oven toiselle puolelle kuin Retu Kivinen koiransa Dinon.



Tässä on meidän vieraileva persoonatreenarimme, joka tässä arjessa antaa panoksia jaksamiseen ...eikös olekin ihana? 

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Mätkyt, mikä pirulllinen arpatuuri?

Tänään, tilille tulevien veronpalautusten aattona, on varmasti syytä puhua myös mätkyistä. Lehdissä oli juttuja julkkisten saamista kohtuuttomista mätkyistä. Samaan aikaan lähiostarilla pienemmän ansiotilin kuitanneitakin oli kulmat kurtussa, kun verottajalle ei mikään riitä.

Mätkyistä puhutaan kuin jostakin haudanryöstön yhteydessä tulevasta vitsauksesta, kuin sokea metsästäjä ampuisi nuolensa johonkin poloparkaan. Häneen, joka kaikkensa antaneena ei ole itse ymmärtänyt laskea pidätysprosenttiaan oikein ja siitä sitten koituu vielä tällainen perhanallinen vääryys. Mätkyt! Sitä surraan ja kirotaan, vuorotellen ja yht´aikaa. 

Äitini oli aikoinaan mestarisurija tässä mätkyasiassa. Muistan jo pikkulikkana ne puheet siitä mätkystä, joka voi kohdata kenet tahansa. Sitä ei siis voinut ennakoida, näin päättelin silloin. Mutta voi sitä riemua, kun mätkymestari ohitti äitini ja antoikin veronpalautuksia! Ihanaa, upeaa, mukavaa...muistan vieläkin sen sinisen filtin pehmeyden, jonka sain niillä "voittorahoilla", palautuksilla, joita tulla tupsahti odotettujen mätkyjen sijaan. Itseasiassa koko poppoomme sai omansa ja kääriydyimme mukavasti peittoihimme. Todellisuudessahan äitimuori itse ne peitot osti, vaikka meillä se tuntuikin voitonjuhlalta. Kerrankin oikeus voitti. 

Veronkalentereita painettiin joskus 80-luvulla ja niistä sitten seurattiin "kenen kanssa kannattaa seurustella". Sekin bisnes on mennyttä, netistähän löytää mitä vaan. 

Veroprosentin nosto kannattaa. Palautuksille maksettava korko on huomattavasti parempi kuin pankissa rahan säilyttäminen - no, kellä se sitten mitenkin säilyy...

Kyllä elämä on ihmeellistä, tänäänkin!


Tämä ei sitten mitenkään liity aiheeseen, oli vaan taas niin hervottoman hauska - kun hieman eläytyi aiheeseen...

Mukavia shoppailuhetkiä kaikille palautusta saaville ja syvin osanottoni mätkyjen kohteille.



sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Kuka pelkää mustaa miestä?

Lapsuudessa pelkäsin kaikenlaisia asioita: napaa en saanut kaivaa, koska oli pelättävissä, että vatsa puhkeaa... pelättiin koko perheen voimin jäsenmaksuja keräävää Lauria, joka pyörällä karautti pyhäpäivänä paikalle... pelättiin Venäjää ja ennen kaikkea pelättiin - mitä naapurit sanovat aiheesta tai toisesta. 

Koulumatkalla pelkäsin yläluokkalaisia ja mitä heidän taholtaan saattaisi tulla... pelkäsin myös munakastikepäiviä, jolloin oli pakko ottaa kaksi palaa rasvasilliä. Silli oli leikattu kokonaisena palasiksi selkäruotoineen päivineen. Munakastike "pilaantui" kerrasta sillin makuiseksi. poruutti ja nielaisin palat aina kokonaisina - äkkiä pois. Seuramus siitä oli, että selkäruotoineen leikattu silli juuttui jonnekin kurkun mutkaan ja oli siellä tukkeena tai tunteena koko päivän. 
Välitunnilla sitten leikittiin "Kuka pelkää mustaa miestä" - peliä. Minulle ei oikein koskaan valjennut, millainen se musta mies olisi ollut... mutta pelkäsin pirusti. 

Opin lapsena pelkäämään kaikenlaisia asioita. Opin myös näistä pois, vaikka siihen aikaa kuluikin. 
Mielenkiintoista on toisaalta se, miten tällaiset asiat jäävät mieleen ja nyt tästä pakolaistilanteesta aktivoitui muistini sopukka miettimään sitä musta mies-leikkiä. Millaiset otsikot syntyisivätkään, jos koulun pihalla tällainen meno tänä päivänä käynnistettäisiin. 

Naapureiden pelkääminen,  "mitä he sanoisivat", eli omassa lapsuudessani kovassa. Eihän se naapurusto ollut meitä kummempia, kun asiaa myöhemmin mietin! 
Meillä ehkä muita enemmän miesväki rentoutui perjantaisin raskaan työviikon päätteeksi? 

Nyt kun adventtia tässä elettiin, pelkäsin joulupukkiakin... tottakai. Se kuului asiaan. Odotin aina jotain ihanaa lahjaa, mutta olosuhteista johtuen yllätys oli toisensuuntainen.
Lapsuudessani kerättiin joulupaperit visusti talteen seuraavaa vuotta varten ja oli hämmentävää katsoa lahjapaperin yliviivattuja aikaisempia nimiä... Aino, Tapio, Helmi, Jorma... ja sitten minun nimeni, joka seuraavana jouluna joutuisi yliviivatuksi ja lahjapaperi olisi taas jollakin toisella kääreenä.

Tässä elämässä ei voi sanoa, että pelkäisi mustaa miestä, mutta hieman mietityttää kuitenkin tämä kulttuurien ja tapojen yhteensovittaminen.
Vellihousuvuosistani on aikaa, mutta jotenkin elämä on antanut oppia siitä, ettei koskaan voi tietää tulevasta. Vaikka päättäisimme mitä tahansa, joku muu muuttaa kompassin neulaa...



... niin, ja nythän on pikkujoulukausikin käynnistynyt, joten ...


... 

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Talvinen aamupäivä

Kaupoissa on alkanut joulukausi. Minäkin olen sortunut ostamaan Julia-karkit tarjouksen mukaisesti... ja olemme sitten syöneetkin ne. Joten, toteutan kauppiaan unelmaa olemalla läsnä tarjouksessa jos toisessakin. 

Itsenäisyyspäiväkin tulossa. Tässä teille pikkku vinkki tarjoiluun, kalakääretorttu.


Lohirulla (paista uunissa 175 ast kunnes pinta hieman muuttaa sävyään vaal. rusk. )


  • 6 munaa
  • suolaa
  • 200-250 g pakastepinaattia
Tee munakas:
  • puristee ylimääräinen vesi pinaateista pois ennen kuin lisäät ne munakkaaseen
  • vatkaa munien rakenne rikki, lisää suolaa
  • vatkaa valkuaiset erikseen vaahdoksi ja nostele edellisen massan joukkoon varovasti
  • kumoa massa leivinpaperin päälle korkealaitaiselle uunipellille

Kun pohja paistuu, laita työpöydälle odottamaan leivinpaperi, jolle olet sirotellut hipihienoa parmesaaniraastetta valmiiksi kuin kääretortun sokeripohja.

Kippaa uunista ottamasi levy tälle hetken jäähtymisen jälkeen. Ota heti paistopohjana ollut leivin paperi pois, kosteus haihtuu pikkuisen

Tee täyte:
  • 400 g savulohta
  • 200g maustamatonta tuorejuustoa
  • 1 sitruunan mehu ja kuorta raastettuna
  • 1/2-1 dl oliiviöljyä 
  • valkopippuria, mahdollisesti suolaa
älä lisää tähän tilliä, koska ajatus on, että täyte olisi mukavasti vaal. punertavaa

Levitä sekoittamasi täyte kääretorttupohjalle ja käännä leivinpaperin avulla napakaksi rullaksi. Näyttää mukavalta, koska pinta on keltaisen juustoraasteen huurruttama, vihreä-vaal.punaraitainen torttu.  Laita kylmään. 
Leikkaa tortusta siivuja, tai vinoneliöitä. Koristele tillillä ja makoisan näköisellä katkaravulla, kananmunan lohkolla...
Maistuu muuten ensimmäisten uusien perunoidenkin kanssa, nyt itsenäisyyspäivän pöydässä mukavan näköinen ja etenkin makuinen tarjottava. 

Maistuis´varmaan sullekin?

  
... ei niinkään itsenäisyyspäivään, mutta ohjeeseen liittyvää! 

maanantai 16. marraskuuta 2015

Well, Valloista...

Puolustusvoimat ovat valmistelleet hankintojaan Valloista.

Puolustusministeriön mukaan rahaa palaisi 140 miljoonaa euroa ja summalla saadaan ohjuksia enintään 240 kappaletta. Pikaisella laskutoimituksella yhden härpäkkeen hinta on yli puoli miljoonaa....

... joten kyllä sitä kovasti toivoo, ettei käynnistysnappulan lähellä synny vahingonpainallusta, hintakin on niin mahdoton...

... tai jos lähtee lapasesta, olisi sitten kohde mahdollisimman oikea.Kantama vaan on niin lyhyt. 

Tästä tulikin mieleeni, että onneksi peruivat eläkeläisten asumistuen leikkaamisen...



... ja tässä kuvassa on orkku nimeltä Irkku. Ja meidän iskästä tuli Irkun äiti joksikin aikaa. Sitten Irkku sai hampaat ja hänestä tuli oikea orava, joka osasi syödä keksinkin oikeaoppisesti pyörittäen ja tämän osaamisen johdosta hän sitten muutti suureen kuuseen neljän oravan maille. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Mummun luona kylässä

Meidän mummulla on pitkäaikaishoitopaikalla tehostetun hoidon yksikössä. Paikka irtosi kuin vahingossa tähän yksikköön osittain väärän lääkityksen ansiosta.

Mummu oli kotona ollessaan aiheuttanut kotihoidon työntekijälle ahdistusta olemalla "liiallisen kiinnostunut kuolemasta". Silloin lähes yhdeksänkymppinen luki sunnuntaisesta lehdestä kuolinilmoituksia ja olisi tahtonut kommentoida poistuneita paikalla olleelle hoitotyöntekijälle. Tämä asia oli siis puistattavaa, siihen piti saada lääkettä.

Koska itsekin olen yhdeltä ammatiltani sairaanhoitaja, kielsin lääkityksen tällaiseen vaivaan.Minusta jokaisella on oikeus surra tuttavansa ja miettiä ilmoituksissa olleita ihmisiä olematta sairas tai muuten hoidon tarpeessa.
Kiellostani huolimatta lääkitys aloitettiin ja ennakkoluulostani huolimatta äitini ei mennytkään pitkin seiniä vaan veti peiton korviinsa, lakkasi syömästä ja liikkumasta. Muisti oli yhtä huono kuin aiemminkin. Tästä, tosin melko onnelisesta sattumasta johtuen, paikka pitkäaikaishoitoon irtosi nopeasti. 
Samassa yhteydessä hävitin kyseisen lääkkeen, kielsin apteekkia antamasta uusia tiliin ja otin lääkäriinkin yhteyttä. Lääke lopetettiin virallisesti, koska "siitä ei ole todistettavaa hyötyä". Parin viikon kuluttua jalattomaksi käynnyt mummu nousi kuin ihmeen aikaansamaana ja lähti kaupasta maitoa ostamaan aivan oikeaoppisesti!

Nyt mummu on sitten kuitenkin siellä tehostetussa yksikössä, missä hän on ollut kaiken aikaa kovin yksinäinen, ovathan muut asukkaat kahden autettavia tosi sairaita ja ovat huoneissaan. Mummu on itse liikkuva, mutta onnettoman muistamaton. Eikä enää kiinnosta edes pyhäpäivän lehti kuolemanilmoitusten muodossa. Vanhukset istuvat yleensä päiväsalissa ruokapöydän ympärille viritettynä iltapäivin, jolloin itse sinne ehdin. Keskinäistä seurustelua ei juurikaan ole, eikä hoitajaa siinä mukana herättelemässä heitä johonkin aktiiviseen puheeseen tai osallistumiseen. Yhden ainoan kerran nyt parin vuoden sisään olen kuullut erään hoitajan laulattavan väkeä.
Vuodekin voi olla klo 15.00 aikoihin avattuna jo iltaa varten. Satunnaisesti saattaa olla jotain ohjelmaa, ulkoilu on harvinaista herkkua. Hoitotyötä tekevät vain muutama vakituinen, satunnaiset ja vaihtuvat eläkeläiset, keikkaa sairaalasta tekevät hoitajat ja hoitoapulaisina olevat ulkomaalaiset hymykoneet. Viimeksi mainitut ovat sikäli harmittomia, mutta eivät tiedä kenestään yhtään mitään, eikä heillä ilmiselvästi kyseisessä laitoksessa ole millaistakaan vastuuta. 
Entä sitten nämä keikkailijat? Eipä heilläkään ole juuri tietoa hoidettavistaan. Yhden päivän ja sen kertaisen vuoron heittäminen rutiinisti sujuu. Omaisen kysymykset sivuutetaan tietenkin niin, että kun nyt tässä olen vaan tämän vuoron... 

Mitä se ruoka sitten on, mitä näin hartaudella odotellaan? Eräälläkin viikolla klo 16.00 päivällinen oli kaksi kertaa puuroa ja kerran sellaista helkkarin porkkanakeittoa, joka kerta kerralta ohenee. Puuron syöttäminen kaksi kertaa viikossa aamupuuron ohella on mielestäni aika hassu juttu!  

Toisella korvalla olen kuunnellut maahan tulleiden ihmisten repliikkejä siitä, että patjat ovat kovia, ruoka omituista ja muutenkin on kurjaa. Tästä syystä nyt ehdottaisin, että ne klovnit, joita vanhustenhoitoon on piristeiksi  ajateltu lähtisivätkin piristämään näitä onnettomia, jotka ovat joutuneet näinkin kehnoihin oloihin. 
Samoin ne vanhusten hoitoon ajatellut valkoiset pienet robotit voisi suunnata hoitelemaan asioita monikulttuurisessa ympäristössä. Kieliongelmiakaan ei olisi, ohjelmoida voi robottiin vaikka munkkilatinan kieleksi. Näin hoituisi ongelma siinä kohdassa ja vanhuksien hoitoon tulisi oikeita hoitajia, jotka nyt on kaapattu lennosta hoitelemaan tätä asiakasvirtaa. Ei paha?

Mutta onhan mummmulla jotain hyvääkin luvassa, siellä on pyhäpäivin mahdollisuus viinitarjoiluun osallistua. 


Kuvassa Raja-Joosepin vaimon leivinuuni, jossa viikottaiset leivät paistettiin. Eipä hänkään kovin olojaan kuulemma valitellut keskellä ei mitään. Täältä ei R-kioskille lähdetty hiivapakettia ostamaan. 

maanantai 9. marraskuuta 2015

Ukin kissanhiekkalaatikko-kakku

Eilen meillä oli vunukat juhlimassa ukkia, pyhäpäivän sankaria. Kyseinen juhlapäivä ei meillä näy niin kaupallisena touhuna kuin ehkä mainosten mukaan pitäisi.

Isälle ja vaarille touhutaan porakonetta, pihvilistaa ja järeää menoa. Äidit syövät salaattia ja saavat pesukoneen lahjaksi. Onneksi aamutossujen määrä on vakio, niitä ehdotellaan kumpaisillekin.

Intouduin HäSa:n hallowen artikkelista ja leipaisin ukille kissanhiekkalaatikko-kakun. Tiesin huumorin pitävän niin sankarilla kuin vieraillakin. 
Meillä kun ukki pitää kissoista kovin, (olemme menettäneet vuosien saatossa yksi toisensa jälkeen kaikki kolme omaamme) varsinkin naapurin Hermannista, joka poikkeaa meille pari kertaa päivässä. Hermanni on sympaattinen katti, joka pitää kissashiatsusta ja kehumisista. Kuka nyt ei pitäisi? 
Kissanhiekkakakku oli siis meille hyvin luonnollinen valinta. Ainakin minulla itselläni oli aikamoisen hauskaa  ja parastahan näissä on aina se suunnittelupuoli.  

Näyttää vähän julmalta, mutta maku oli hyvä! 
Harmi, etten saanut Hermannia laatikon viereen yhteispotrettiin...


Kissanhiekkakakku ukille: (laktoositon, gluteiiniton)

5 munaa
lasillinen hienoa sokeria  ---> nämä vaahdotetaan 

2 dl mantelijauhoa
1 dl perunajauhoa
2 tl leivinjauhtetta
2 tl vaniljasokeria
4 rkl kaakaojauhetta   ---> sekoita kuivat aineet

lisää jauhot ym. munasokerivaahtoon

paisto 175 astetta kuten kääretortunpohjaa paistettaessa, muistaakseni n. 7-10 min. 

vatkaa 6 dl Hyla- vispikermaa vaahdoksi
pari purkkia aprikoosia soseeksi

Leikkaa jäähtyneestä kakusta hiekkalaatikon pohjaosa 
Päälle aprikoosimössöä
Reippaasti kermavaahtoa
Asettele lopusta kakkupohjasta päälle toinen levy
Päälle loppu kermavaahto, saa jäädä kohoumia ja möykkyjä valmiiksi
Kermavaahdon päälle hiekaksi keksin murusia. Tällä kerralla Semperin kaurakekseistä. 
Pätkikset, trösselit (homeiset hiirenkakat) ja keltaiset roiskeet täydensivät autenttista luomusta. Kannattaa tehdä edellispäivänä maun vuoksi. 
Hyvä juttu, vaikka itse sanon!


lauantai 7. marraskuuta 2015

Sisustamisesta ja vähän muutakin

Leluraamattu tipahti tänään postista ja uskoisin, että monesa huushoollissa tämä lauantai-ilta kuljetaan iskän tai äidin perässä tinkien sivulta toiselle ihanuuksien perään. Huomenna voi jatkaa mummulassa kun mennään vaaria onnittelemaan isänpäivän johdosta.  
Yhä vaan aikaisemmassa vaiheessa tämä marina alkaa.

Tulipa taas muutama huonekaluliikkeen mainoslehtinenkin. Kovasti ovat samankaltaisia sohvat ja piirongit. Matot ja tyynyt, muotia on helppo seurata. Mutta missä on kotien yksilöllisyys? Jos katsomme kuvia Liisan tai Lindan kodeista tietämättä heistä mitään, onko mitään eroja? Tähtityynyt, nukkamatot, IskuAsko-sohvat ja seinällä Home. 

Hävittävätkö he kaiken entisen? Eikö kukaan peri isovanhemmiltaan mitään, vai eikö kukaan halua mitään vanhaa säilytellä? 
Onkohan jotenkin pelottavaa omata huusholli, jossa on mahdollisesti perittyjä huonekaluja, erilaiset verhot, sohvat, eikä mitään tekstejä seinällä? 
Ennen vanhaankin oli muuten tekstejä seinillä. Kirjailtuina seinävaatteina: "Rukoile ja tee työtä", "Jumala rakastaa ahkeraa ihmistä" ja jokunen muukin. Kertoivat ajasta ja pääasiassa uskon merkityksestä pienelle ihmiselle. Joku oli uskaltanut kyllä kirjailla "Rakkaus on ikuinen", poiketen muusta linjasta. 

Joskus seinällä Home on riipaisevan totta. Vuosikymmeniä vanhoissa purueristeisissä taloissa unelmat muuttuvat karuiksi hetkiksi. Mikä on edullisesti ostettu, tuplaa hintansa kaikenlaisten korjausten jälkeen ja kaiken kukkuraksi Home on enemmän kuin totta. 
Onnistumisiakin on varmasti, niinhän sen pitääkin olla.  

Itse olen varmaankin ollut harakka entisessä elämässäni, koska kaikki kiiltävä kiinnostaa minua. Minua kiehtovat vanhat taulun kehykset (tauluineen), upeat maljakot, kippurajalkaiset tuolit, aidot matot ja jonkinlainen vanhanaikainen pyhäpäivä, jonne voin sujahtaa. Mitä oikein haen? Kiireettömyyttä, rauhallista tunnelmaa. 
                               "Voi, kun olis aina sunnuntai ja päivälliskellot sois!" 



Pakko laittaa tähän yksi lempisarjiksistani....kun liittyy aiheeseen. 






torstai 5. marraskuuta 2015

Kaikenlaista kuultua ja nähtyä

Kanssaihmisten, tuntemattomien kanssa jutteleminen on mukava harrastus. Ei tarvitse kantaa koko eletyn elämän tuttuushistoriaa päässään, sen kun kuuntelee ja juttelee mitä juttelee. Tuntemattomissa on sekin hyvä puoli, etteivät he oikeasti tiedä millainen olen - vastailenko heille vaan niitä näitä syventymättä oleelliseen ongelmaan. 

Tahattomasti kuullut jutut ovat hauskoja - toisinaan. Ikävää sen sijaan kuulla morkkaamista ja pahansuopaisuutta, jotka tarkoituksella ladataan täydeltä laidalta. 
Mukana on aina joku "Martta", jolle sattuu ja tapahtuu, itse siihen mitenkään vaikuttamatta. Vaihtui sitten työpaikka, asuntoalue tai ukko, aina hänelle tapahtuu jotain. Luulisi nyt kovapäisemmänkin tampion ymmärtävän oman osuutensa asiassa, vaan ei. Sitten tätä marmatusta elämänpaiskomasta raukasta kuullaan kaiken matkaa.

Kauppareissuilla näkee myös montaa mukavaa. Voi harrastaa arvostelua täydeltä laidalta. Kenen mukulat huutavat kaiken aikaa, kuka tuppaa kakaran suuhun keksit ja jäätelöt ennen kassaa ja rehellisyyden nimissä säilyttää päällyspaperit. Mukulat huutavat kuin linnunpojat täysissä ulkovaatteissaan suut ammollaan juustojen ja makkaroiden seassa ostoskärryissä, tai pyyhkivät supermarketin permantoa halutessaan sitä ja tätä. "Ei vaan silloin kun minä olin nuori"- ilmeitä pukkaa ympäristöstä.   
Toiset vanhemmat eivät ole moksiskaan tästä menosta, kersat parkuvat ja karavaani kulkee. Muutamilla on penteleellinen tapa lupailla jälkikasvulleen mitä kummallisempi palkkioita turvan tukkimisesta. Yleensä ei auta ja tarjoukset paranevat.

Kahden aikuisen taloudessa kauppareissut ovat sujuvia, ellei sitten pukkaa tuttuja markettiin samalla kellonlyömällä. Siinä sitä maailmaa parannetaan tovi jos toinenkin.

Yhtenä päivänä havahduin siihen, että jotkut naiset käyttäytyvät ostoskärryjensä kanssa kuin lastenvaunuja heijaisivat! Yksi meni ohi vähän niin kuin olisin nähnyt väärin, mutta sitten tuli muutama toinenkin, joka jutellessaan veti ja työnsi hiljalleen kärryjään kuin nukuttaen lasta...Jää se vaan veriin. 

Niin ja sitten oli ne kaksi naista, jotka maaseutumarketissa hienoina mökkiläisinä tekivät viikonloppuostoksiaan... Salaattipusseissa kun ei ollutkaan painon lisäksi salaattilehtien kappalemäärää. Eihän sitä osaa ostaa oikeaa määrää kun ei tiedä! Niinhän se on, ei voi ostaa jos ei tiedä, kyllähän me muutkin sen tiedämme. Ainakin tuon jälkeen. 



... aamupala on päivän tärkein ateria!

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Kirje!


Perjantaina siivotessa tuli mieleeni, ettei tämä nykypäivän kansa tiedä lainkaan miten ihanaa aikaa me elimme aikoinaan. Kirje! Jo sanana siihen sisältyi niin paljon!!

Kirjeen odottaminen oli tunteisiin vetoavaa, joko nyt tulisi minulle vastausta! (Taidan käyttää tähän juttuun kaikki huutomerkkini ennen puoltaväliä...) Matka postilaatikolle oli aina sydäntykytyksiä täynnänsä. Jännitin niin mahdottomasti. 

Ja siellä se sitten oli. Kirje juuri minulle. Sitä tunnetta on vaikea kertoa tekstiviestikansalle. "ootko mun kanssa, joo vai ei" 160 merkkiä ja hymiöt siinä samassa. Saattaa tulla multimediatkin jos on hyvät drinksut kipossa. 

Mutta kirje. Se toisinaan tuoksuikin lähettäjälleen. Partavesipullosta oli saattanut läikähtää siihen kuoreen hajuviesti kuten meikäläisen 4711 ainoana signaalina olemassaolostani. 
Oliko kuoren valinta ja musteen väri millainen? Oliko persoonallisuutta pelissä?

Itse valikoin niin hartaasti paperikauppa Elben hyllyjä. Otanko mahdollisesti lilan sävyn vai hennon vihertävän. Olisiko se sopiva vastaanottajalle ja kertoisiko minusta jotain? Vai tekisinkö tänään oman kirjekuoren aikakauilehden hienosta värikuvasta ja liimaisin siihen 40 pennin postimerkkiä. postimerkit täyttäisivät lähes koko kirjekuoren ja hykertelin postitädin punaiseksi käyvää niskaa kun hän takoo leimoja näihin yksittäisiin merkkeihin. Sellaista kuorta ei varmastikaan ole postissa kulkenut samalla viikolla toista!!

Kirjoittaessani liitin kauniita, lämpimiä ajatuksia oheen. Minusta oli niin mukava kertoa päivittäisistä asioista, pikku kommelluksista ja kommentoida saamaani kirjettä joskus hyvinkin varoen. Toivoin tämän jatkuvan "miljoona vuotta" ja saavani saavillisen niitä jämäköitä kirjeitä takaisin. Sen minkä elämänkokemuksessa hävisin, voitin varmasti nuoruuteni innokkuuudessa ja valoisuudessa. Elämähän oli ihanaa! Nuoruudessa ei ole parasta ennen päivää, kaikki on auki hamaan tappiin saakka.

Miten tämän saman tunteen saa tänäpäivänä? Tekstiviestit sun muut ovat tätä päivää. Niitten avulla jatketaan seurustelua, erotaan, karataan ja pahoitetaan mieltä. Niissä saattaa piillä onnenkin avain. Bussissa kulkiessa joskus näen hymyjä, joista voi varmistaa oman ajatuksensa Hän on onnellinen!

Mutta silti se kirje! Rapiseva ihana paperi, josta voi lukea asioita moneen kertaan. Sen tuoksu, käsiala ja kaikki mitä on rivien välissä. Voi itkun nenä, ettei voi samaa siirtää yksi-yhteen menetelmällä tekstiviesteihin. 







 ... näin elämä meitä kuljettaa... 



  

lauantai 31. lokakuuta 2015

Linja-autossa on tunnelmaa...

Pikkulikkana oksetti aina matka Hämeenlinnasta Hauholle. Silloin elettiin aikaa, jolloin tupakointi oli sallittua, autot vanhoja ja haisevia. Rämistellen mentiin mutkaista tietä. Vähän pelottikin, koska yleensä matkustelin yksistäni tämän välin jo ennen alakoulun alkua. Känniset ihmiset melusivat lauantain autossa, menin joskus "tanssilavavuorollakin", pelkäsin näitä viereen istuvia mölisijöitä kovin. Taisin olla vellihousu. 

Vaan henkiin jäätiin siitäkin matkailusta.

Viikolla ajelin keskikaupungilta kiertäen yhtä kaupungin vuokra-asuntoaluetta. Bussissa meitä vaaleaihoisia oli vähemmistö. Matkaseuruetta leimasi äänekkyys, paikkojen jatkuva vaihtaminen, värikäs pukeutuminen ja keskinäinen hämäläisyydestä poikkeava kommunikaatio. 

Vieressäni istuva entinen sairaanhoitaja paheksui menoa myös äänekkäiin kommentein. Hän ei hyväksynyt äsken tietokoneiden tuloa sairaalamaailmaan, mutta ei tätäkään asiaa. Että pitää vielä tämäkin elää. Ovista ja ikkunoista tulee tummia ihmisiä, Renkoonkin lähes sata nuorta miestä. Kyllähän sen tietää, mitä siitä seuraa... Niinkuin mitä, kummastelin. No! sinnehän ne raitille tuppaavat paikallisia likkoja hätyyttämään! 

Siinä vaiheessa minä onnetoinen uskalsin epäillä, että eiköhän perisuomalainenkin sadan miehen parvi nuoria, testosteronia täynnä olevia miehiä myöskin lähtisi etsiskelemään itselleen sopivaa seuraa hiljaisen kylän pieliltä. Tämä sitten aiheutti sellaisen puhinan ja köhinän, että epäiin hänen saavan jonkinlaisen sydänhalttauksen seuraavaksi.  Se nyt sitten on aivan eri asia, mitä suomalainen mies tekee suomalaisille. 
Just niin. Taas opin, vaikken sivistynyt.

Matka taittui kyllä sujuvasti kumppaneita seuratessa sekä kuunnellessa kommenteja tältä entisajan hoitotyön ammattilaiselta. Sepä olisi ollut hoitotyön aatelia, jos hänelle olisi joku tummempinahkainen potilaaksi sattunut.Joskus Luoja varjelee, tässäkin tapauksessa eläkkeellepääsy oli tapahtunut ajallaan.  


 Ohessa "Multiblue", vähän niinkuin teemaan sopien... 

lauantai 24. lokakuuta 2015

Mikä ketäkin huvittaa

On mielenkiintoista ajatella kanssaihmisten, työkavereiden, sukulaisten ja tuttaviemme huumorikäsitysten kohtaamisia. Mikä minua huvittaa, ei välttämättä osu kohdalleen toisen kanssa... no, entäs sitten?

Huumorilla voi ällöttävästi loukata toista, kätkeä sanansäilään myrkyllisen iskun - ikäänkuin hauskan asian varjolla. Kukapa siitä nyt saisi loukkaantua kun vitsiä tässä puhutaan!

Miksi sitten aina pitäisi työpaikallakin olla "kivaa"? Miksi pitäisi saada valita ne hommat, jotka ovat "kivoja" (kukas tekee ne epämielyttävät hommat?) ja miksi aina pitäisi valojen olla värikkäitä ja musiikin soida? Kestämmekö sellaista hemmoa, joka ei naura jutuillemme, on omissa oloissaan, eikä syty aamun sarjakuvista mitenkään? 

Minua itseäni naurattaa tilannehuumori! Oletettavasti aina joskus osaan nauraa myös itsellenikin...
On aivan pakko kertoa seuraava tarina elävästä elämästä. 

Eläkeläismieheni ajelee minut aamuisin autollaan työpaikalle ja ilokseni noutaa vielä iltapäivällä kotiinkin. Niin oli sinä yhtenä päivänä suunniteltu, jolloin TÄMÄ JUTTU TAPAHTUI.
Iltapäivällä lähtiessäni työpisteestäni, olin aikamoisen uupunut. Silmät särkivät kuin TV-mainoksen naisella ja mielessäni vielä kävin läpi työasioitani ajatuksissani. 
Kuuliainen mieheni oli parkkeerannut autonsa jälleen paikoilleen. Ilahduin huomatessani mieheni löytäneen raitapaitansa kaapista ylleen. Vaatteessa kun oli ollut niin monta vikaa. 
Siinä minä sitten nakkasin apukassiani Volvon takapenkille... mutta! Silmäni sattuivat penkillä killottavaan lippalakkiin. (Mikäs perkuleen lippalakki tuo on?) Vilkaisin selkänojan yli kuskin penkille, josta minua tarkasteli aivan vieras mies! Oops!! 

Se on muuten äärettömän nopeaa toimintaa kun koettaa keksiä jotain kätevää selitystä tilanteeseen. Olin menossa saman vuotiseen, saman väriseen ja "meidän ruudussamme" olevan auton kyytiin. Sopertelin ensin jotain väärästä autosta, huonoista hoksottimisistani ja vaikka mitä.  Mies naureskeli, että hänkin hieman ihmetteli millä välillä vaimo oli uuden valkean takin hankkinut. Minulle valkeni tilanteen huvittavuus, olinpas tikahtua nauruuni. 

Nauruani lisäsi seuraavana päivänä molemmat työtoverini, jotka kertoivat iloisesti tervehtineensä "miestäni", joka osoittautuikin aivan joksikin muuksi henkilöksi. 

Viikon verran riitti hauskuutta tästäkin asiasta ja minulta kyseltiin tuppautumisistani vieraisiin autoihin. 

Kyllä minua sitten naurattaa kaikenlaiset opaskyltitkin, kuten tämä tässä:


... entäs kun olen rintasyöpäpotilas, saanko kahvini puoleen hintaan?

maanantai 19. lokakuuta 2015

Vanhukset ovat varastokamaa


Vanhukset ovat varastokamaa, kirjoitin Hämeen Sanomissa 09.10.2015:


HäSa 03.10.2015 eläkkeellä oleva hoitaja kirjoitti hyvinkin osuvasti tästä tilanteesta, jossa vanhusten ja ikäihmisten hoito Suomessa on.

Täällä oman kotikuntani nurkilla koulutetaan lähihoitajiksi urakalla väkeä. Tämä on tietenkin hyvä asia, onhan lähivuodet tiedossa eläköityvien hoitajien osalta. Suurin ongelma tässä eläköitymisessä taitaa olla perusterveydenhuollossa, jossa vielä lähihoitajilla on tulossa hyvät työllistymismahdollisuudet. Kaikkia vakansseja ei olla muuttamassa sairaanhoitajan toimiksi.Kunta ostaa hoitopalveluja suurilta yrityksiltä, joissa valitettavasti voittoa tehdään osin vähäisen henkilökunnan selkänahasta repien.

Uusien hoitajien saaminen on kuitenkin tärkeää, mikäli aiomme oikeasti hoitaa jotakuta avun tarvitsijaa. Huolestuttavinta on se, että alalle koulutetaan pakkomielteen omaisesti henkilöitä, joista jo ennen ensimmäistäkään lähipäivää on nähtävissä soveltumattomuus alalle. Työssä olevien riesaksi tulee asennevikaisia, alkoholi- ja lääkeongelmaisia samoin mielenterveysongelmista kärsiviä. Heitä ei ole mitenkään testattu soveltuvuutensa osalta, eikä aina motiivitkaan siirtyä hoitoalalle ole kohdillaan. TE-toimistosta annetaan vain ohjaus hakeutua koulutukseen.  

Lasten kohdalla katsotaan hoitajiksi pyrkivän rikosrekisterit ja kaikki muu hyvinkin tarkkaan, mutta kun ikäihminen on taidoiltaan ja fyysisiltä voimiltaan saman tasoinen, onkin toinen ääni kellossa. Valvonta on aivan onnetonta.
" Aina voi olla lähihoitajana vanhusten hoidossa, ellei sitten muuta työtä saa" - näin totesi aikoinaan oman työhistoriani aikana nuoremmat alalle tulevat.
 Perusterveydenhuollossa työskentelee kuitenkin paljon hyviä ja ahkeria lähihoitajia. Minusta on todella surullista, että heidän ammattinimikkeensä joutuu näin ikävästi silmätikuksi. Aikoinaan perushoitajakoulutuksen päätyttyä lähihoitajaksi valmistuneet saivat käydä rankkaakin keskustelua omasta osaamisestaan. Nyt he saattavat vastata työryhmässä toiminnasta kaikenlaisten hoitoapulaisten ja vaihtuvien sijaisten seurassa. 

Se, ettei yksikössä kukaan "huomaa" mitään outoa, on varmasti sitenkin selitettävissä, että jatkuvasti vaihtuvat henkilöt työryhmässä eivät ryhmäännyt kuten kuuluisi. Jokainen satunnaiseen vuoroon tuleva tekee sen minkä osaa/viitsii ja hän, joka on siinä vuorossa se pitkäaikaisin ja vakituinen,  on varmastikin kiitollinen "että saatiin edes joku". Kun vuorossaolevat eivät tunne toisiaan juurikaan, kova kiire hoitaa edes perusasiat sillä vähäisellä porukalla, ei siinä juurikaan ehdi pohtimaan näkemäänsä. Mikäli jotain erikoista näkyy, saattaa miettiä, että kukas sitten tulee, jos...

Omalle omaiselleni tehtiin tyytyväisyyskyselyä nykyisessä hoitopaikassaan. Mikäli siellä olisi tapahtunut saman kaltaista, hänestä ei olisi sitä kertomaan, En nimittäin usko, että hänen juttujaan asiasta kukaan todesta olisi ottanut.

Päätelmä maailman menosta on se, että vanhukset ovat varastokamaa, säilytetään toistaiseksi. "Varastomiehinä" häärii sitten kirjava seurakunta, jonka pitäisi olla hyvin laajasti koulutettu, onhan ikäihmisten hoidossa otettava niin monta asiaa huomioon. Varaston valvonta onkin kaikesta päätellen sitten hevon siellä. 

"Entinen varastopäällikkö"

perjantai 25. syyskuuta 2015

Pirun saksalainen!

"Kuka olikaan se pirun saksalainen, joka sotkee asiani?" ... näinhän sitä dementiavitsissä kysellään. 
Siitä vaan on vitsit kaukana kun asia osuu omaan perheeseen. Äitini sai poikaystäväkseen herra Alzheimerin jokunen vuosi sitten. Miten se huusholliin tulikaan! Pikku hiljaa ujutti perkules itsensä äidin elämään, sotkien siinä sivussa kolmen sukupolven elämää. 

Sitä ei aina edes osaa sanoa, milloin oli parasta ennen päivä, mistä tämä alkoi ja millä oireilla. Sitä kun saattaa olla niitä persoonallisiakin piirteitä ja joihinkin asioihin tottuu pikku hiljaa.
On uuvuttavaa saada asioita järjestykseen, kotiapua, ruokapalvelua ja kaikkea sitä mikä meille muille on itsestään selvää. Tavarat ovat oudoissa paikoissa, uusi imuri aiheuttaa maailmanlopun, mikroaaltouunin luukku toimii parhaiten saranapuolelta. Naapurin viinaan menevä eukko kuppaa muorilta rahaa ja kaikki mahdolliset syntymäpäiväkonjakit. On olevinaan mukava, auttavainen naapuri ja  Alzheimerin tyttöystävä on sangen luottavainen, mukavahan se, kun apua saa. 

Vuorovaikutuksessa dementikon kanssa toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä ja molemmat tulevat onnellisiksi tahoilaan - tai sitten ei. Vierellä hymyilee se pirun saksalainen. 

Onneksi äiti muuttui dementiansa myötä lempeäksi ja lauhkeaksi. Työhistoriassani muutokset olivat pääsääntöisesti taistele tai pakene - linjalla. Minä olen muuttunut taistelevammaksi, pakkokin - muuten ei saa oikeutta ikäihmiselle.

Nyt kun tilanne on toinen, kotiasuminen vaihtunut pitkäaikaispaikkaan laitoksessa, tilanteen pitäisi olla kaikin puolin turvallista. Vaan miltä minusta nyt tuntuu? Liian pienellä henkilökunnalla koetetaan selvitä arjesta. Korostetaan viinitarjoilua, joka on saatavilla, vaikka ruokalistalla on viikossa kaksi kertaa puuroa ja kerran iänikuista porkkakeittoa, joka kerta kerralta tulee laihemmaksi. Viime kerralla näytti olevan porkkanalientä, jonka olisi voinut juoda mukista. Mies lupasi päättää päivänsä, jos hänen pitää elää ikämiehenä porkkanasopalla elämänsä ehtoota. 

Kuka sitten hoitaa ikäihmistä? On vain muutama lähihoitaja vakituisena, satunnaisia eläkeläisiä, sairaalasta vapaapäivillään keikkaa tekeviä ja ulkomaalaistaustaisia hymykoneita, joilla ei sitten ole mitään sanottavaa lääkehoitoon eikä tietoa mitä vanhukselle kuuluu. Kesä varsinkin oli kovin villin oloista, eikä kukaan näisä satunnaisista tähdistä tunne hoidettavaansa. Tavaavat lapuistaan nimiä ja hoidon pääkohtia. Toisinaan täsmää, toisinaan ei. 

Äidin hoitopaikkaan tuli hoidettavaksi alkuvuodesta pariskunta, joista ainakin miespuolinen oli kovin karkailevaa sorttia. Tämä puolestaan aiheutti sen, että kaikki ovet piti lukittaman tiiviisti, myös se takapihan pilttuu, jossa  olisi voinut ulkoilla. Mies olisi ollut yli laidan hetkessä. Siitä syystä sitten kaikki toiset olivat virtsan hajussa sisätiloissa, vaikka ulkona olisi ollut mukava poiketa.Edes viikottainen ulkoilu ei tahdo onnistua henkilökunnan puutteen takia. Pirullista on elämä!  

Äidile tehtiin oikein kaupungin toimesta kyselyä tyytyväisyydestä hoitoonsa. Varmasti tuli luotettava tulos noilla deme-pisteillä. Jos olisi kysytty, oliko äiti mukana Täyssinän rauhaa solmimassa, olisi varmasti ollut sielläkin. Joten sellainen tapaus! Kyllä tuloksia kannattaa julkaista, että asukkaat ovat tyytyväisiä, eihän äiti edes tiedä missä on...


Laitanpa tähän kuvan atsaleasta, sehän on melkein sama kuin alzheimer...


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Onnenmaa ja oma personakohtainen treinerini

Viikonloppuna naapurintytön synttäribileet saivat kutsumattomia vieraita kymmenittäin. Mopoautojen, skootterien ja kaikenlaisten autonrapojen virta tuntikausia keskiyön tiimoilla oli huolestuttavaa kuunnella. Saati sitten katsella. Olivatko kaikki oikeasti tytön tuttuja? Missä kohdin pitäisi ralliin puuttua?

Jonkin ajan kuluttua huoli kasvoi isompiin lukemiin, mutta siinä vaiheessa ilmeisesti ensin tyttö itse oli kutsunut poliisit ja sitten herkempi naapuri toiselta puolelta. Mopoautovirta oli jo ehtinyt sinne jatko-osoitteeseen juhlimaan ja poliisien käynti jäi kosmeettiseksi. 

Mietin, että miten ihmeessä tämä tieto näistä hippaloista aina tavoittaa ei kutsuttavatkin... sosiaalisessa mediassa on helppo jakaa kuvia kolmannestatoista drinksusta, jota juuri nautin...osallistujat jakavat omia juttujaan, täällä on mahtavaa jne... eipä taida olla vaikea arvata markkinointikanavia?

Rajallakin on virtaa kutsumattomista vieraista. Saas nähdä, miten siihen puututaan. 
Onnenmaa odottaa, vai oliko se sittenkään onnenmaa...

Mutta, mutta! Tänään tapaan henkilökohtaisen valmentajani Sokrun. Hän toimi kesällä kuukauden verran aktiivisena jäsenenä perheessämme. 

Tämän mustanokkaisen pikisilmän ilo jokaisesta aamuisesta tapaamisestamme oli erittäin voimaannuttavaa. Osallistumisen ilo oli käsin kosketeltavaa. 
Voi sitä murheen määrää, kun lähteminen jonnekin täältä ei häntä koskettanutkaan! Silloin ei mainittanut ruoka, ei juoma. Hylättynä olo näkyi kauaksi. Olipa keksinyt vääntäytyä ruokapöydälle istumaan ja vahtimaan ikkunaa. Tämä mokoma, jota piti auttaa auton takapenkille kun yhdessä lähdimme ostoksille! Tässä tilanteessa sitten kyllä pystyi loikkaamaan tuolille ja sieltä pöydälle, mikä kehvelin kutale!

Vaaleanpunaista ja kukkasia, siitähän tyttökoiran tuntee! 


maanantai 31. elokuuta 2015

Kotimamu ja siirtokarjalaiset

Pihalla touhutessa tuli mieleen uutisissa väläytelty kotimamu... siitä johdnnaisena läksin muistelujen polulle. 

Muistanpa aikoinaan kuulleeni, kun siirtokarjalaisia oli tulossa hämeeseen, miten se aiheuttikaan vääntöä paikallisissa asukkaissa. Mummu kertoi aitohämäläisenä niitä tunnelmia, joissa he silloin elivät. Pakko oli ottaa väkeä asumaan, halusi tai ei. Mummua suojeli asialta köyhyys ja tilanpuute.

Viereisen ison talon kohtaloksi niitä sitten koitui. Karjalaiset tulivat toppatakit päällä. Jokaisella naisella oli sellainen!  Voi sitä ihmetyksen määrää... sieniäkin noukkivat ja keittivät niitä urakalla saunan padassa. Sekin vielä. Ja jokaisena lauantaina paistoivat niitä piirakoitaan. 

No niin. ei sataakaan vuotta ole tarvinnut elää ja lähes kaikilla naisilla on taas toppatakit, sieniä keitellään hämeessäkin ja piirakoita saa maitokaupasta ellei osaa leipoa. Ihmeelliset ovat Herran tiet! Liekö asiaa kuitenkin auttanut edes jonkin verran se ajatus, että kyse oli sukulaiskansasta?

Kotimamua varmaankin saamme vielä sulatella samoin kuin edellistäkin asiaa. Vaikka olisihan tässä kotimaan ja meidän välillä ollut pari muutakin maata johon pysähtyä. 



Vielä saa paljon vettä virrata....

Pikku likkana pidin itsestään selvänä, että täällä neljän oravan raitilla kulkee neekereitä. Niin heitä silloin kaikki sanoivat, ei haukkuakseen, vaan niin meitä oli aikoinaan opetettu. Siihen aikaan oli lakritsikarkeissakin kuvattu sama hahmo, puhuttiinpa neekerin suukoista...
Itse sen sijaan kummastelin kovasti, että täällä ei ollut lainkaan sotilaita, joihin olin kotinurkillani tottunut...Varuskuntakaupunki ja kansainvälinen opisto, minkä liepeillä sitten kukin kasvaa lapsuutensa.   

Ainoan kerran muistan kuulleeni tarinaa siitä, kuinka eräs maajussi sai lievänlöysän hepulikohtauksen käydessään osuusliikkeessä makkaraostoksilla jättäen auton ovensa tavoilleen uskollisena lukitsematta. Palatesssa neekeri istui etupenkillä ja ilmoitti tulevansa samaa matkaa. Mutta mihin? Heilläpä oli kotikonnuillaan sellainen systeemi, kuulemma, että autoilija vei autottomia kotiin. Tämä ei viennyt. 

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Suuria suunnitelmia

Viikonlopun aurinkoinen sää sai taas suunnitelmat päässäni pörisemään. Kaikenlaista pitäisi saada aikaiseksi. Kumppani näytti hieman varovaiselta... mitä suunnittelu sitten tarkoittaa hänen tehtäväkseen tulevasta osuudesta. Lähti verkoilleen. 

Kesäkeittiömme on ollut ikuisuusprojekti. Ensin se oli kehikko ja muovikatos, siitä se sitten lähti. Naapurin sukulaispoika pudotti puuhellan laatoitukselle ja elämäni mies muotoili ympärille ihanan kasvihuone-kesäkeittiöyhdistelmän. 



Kyltti oven yläpuolella on peräisin muutama vuosi sitten Rauman pitsimarkkinoiden kirpputorilta. M/S Seula oli ollut aikoinaan paatin nimikylttinä - emme uskaltaneet kysyä asiasta sen enempää. Seula sopi meillekin, koska katkennut oksa rikkoi valokatteen...ja vettä tirskahteli sisään.

Meidän oma tiemme häämöttää taustalla, jonka reunukselle yritän koolta kukkamerta ilostuttamaan mennen tullen kulkijaa. 
Olen lisännyt mm. akileijoja siemenistä, ihania värejä on olemassa ja taitavat täällä hieman sekoilla keskenäänkin.Muutama akileija muistuttaa kärhönkukkaa, kannukset puuttuvat. Toivoisin saavani vielä kulta-akileijaa, kun en ole löytänyt täältä mistään sellaista. Aina puuttuu jotakin, puutarha ei siis ole koskaan täydellinen.

Keräsin juuri valtavan määrän siemeniä, jotka laittelen sitten taas maahan aikanaan. 





                       Köyhän miehen orkidea, sanoi isoäitini aikoinaan akileijasta. 



tiistai 18. elokuuta 2015

Vieraslajit ja junantuomat

Ajellessa täältä neljän oravan tanhuvilta maalikylään oli vielä vuosi sitten tienlaita vaaleanpunaisena merenä kukkiva kaunistus. Sitten isäntä Pellonhaltija bongasi vieraslajin ja onnistuikin lähes kokonaan tappamaan sielukkaan levijän alueeltaan.

Kas vain, sanoi kasvi ja kasvoi vaan! Sieltä se taas pukkaa, onpahan levinnyt lähialueen metsäänkin oikein lahjakkaasti, komistaa entistä kuusikkoa. Minkäs teet, taas on sota julistettu!

Omalla tontilla tuppasi käymään samaa, kasvi levisi naapurissa ja linnut auttoivat leviämistä laajemmalle. Lupailin pienille lapsenlapsilleni keruupalkkiotakin aikoinaan. Sieltä täältä vielä nousee vaaleanpunainen muistutus, liikkeelle muija - ota kiinni jos saat!

Toisaalta, onko sitten kauniimpi pitää kotolajia, nokkosta tai pujoa peltonsa reunoilla? Tai ne pajukot, joita minun lapsuudessani raivasivat talojen vanhat isännät. Nykyiset vanhat isännät taitavat olla Portugalissa pelaamassa golfia tai juoksevat uuden nuorikkonsa kanssa tanssipaikasta toiseen koska pajukot kasvavat. Ajat muuttuvat...

Sain itse komean kukinnnon vuosikymmeniä sitten tuliaisena.
Jättiukonputki. 
Siinä se pihanurmella oli kuin sateenvarjo ilman kangasta. Tyttären anoppihan sen toi ilosta silmät loistaen. Tiesi, että minulle kelpaa kaikki kasvit ja olin puhunut näistä jättipuun näköisistä kasveista itsekin innostuneena. En ehtinyt heti tehdä kukinnolle mitään, raato jäi nurmelle lepoon.

Silloiselle työpaikalleni tuli lääkäriapua pyytelemään kesälomalainen joka mökkipihaa siivotessa oli mennyt syleilemään tuota komistusta liian liki. Bikineissä askarteleva vuosilomalainen jäi vielä syleilyn jälkeen aurinkoon ja kohtaaminen oli sinetöity. Palovamman näköinen, erittäin tuskallinen rakkulameri kyljessä muistutti loma-askareista. 
Opin kertalaakista, että tuo kasvi ei ollutkaan minun juttuni. Vein pirulaisen raadon poltettavaksi nuotiolle. 

Pirulainen vaan kosti jättämällä siemeniä siirtovaiheessa ja saimme nauttia esiin pönkivistä pikkutaimista vuosikausia - itäminen tapahtui viiveellä, mutta varmasti. Vihollinen on nyt hävinnyt, mutta muisto elää. 

Tällainen vieraslaji on etelän ihminenkin lapissa. Alkuvuosina siellä ruskaretkeillessä ei ollut roskaajia kuten nykyään. Kalliit kurkut ja Presidenttikahvit ihmeteltiin kaupan hyllyllä. Junantuomat maksavat, sanoi kauppias. Niinhän se on, että kaikesta me maksamme, Vieraslajeista ja junan tuomista. 


maanantai 10. elokuuta 2015

Hullukaali ja uuvana

Lueskelin värikuvakasviota etsiessäni pientareen kasveille nimiä. Löysin kaikenlaisia muitakin kivoja nimityksiä. Entisaikain nimenantajat olivat toista kuin nämä puutarhakasvien nykyiset nimeäjät. Raadollisemmalta on vaikuttanut elo, tosin joku lemmikki vilahtaa. 

Palava rakkaus, kaihonkukka, särkynyt sydän on tuoreemmassa puutarhateoksessa... ovatko kukat kertoneet sen mitä ei saatu kakisteltua ulos? Voiko kasvien nimillä kertoa koko elämänsä rakkaudet ja niihin liittyvät kokemukset? 

Koin sinistä kaihoa, joka illan hämyssäkin erottuu... odotan, toivon.Kuten kaihonkukkakin, kasvatan versoa toivoni varaan. Joko nyt toiveeni toteutuu? 

Tuleepa palava rakkaus kuin liekki kulman takaa! Vie minut mukaansa saaden kurottelemaan kohti aurinkoa hohtavana ja vahvana. Erottumaan joukosta... vaan miten minun käy? 

Särkynyt sydän. Iso tai pikkukukkainen - samapa tuo. Herkkä on vaiheeni, sydän syrjällään, särkyneenä. Värikin haalistumaan päin, kuin veri pääsisi pakoon. Keveänä jatkan elämää, sydämet kuin oravannahat kuivumassa... 

Miten tämä nyt näin herkäksi menikään? 

Tähän aiheeseen hieman liipaten, Wc-paperiin oli painettu rakkausrunoja! Minusta tämä yhdistelmä hieman ontui...

Vai mitä sanotte tästä: 

"Kehoni hyrrää positiivisilla ylikierroksilla. 
         Polttoaineena toimit Sinä."


Et siis ole minulle laktoositon vaihtoehto?





  

lauantai 8. elokuuta 2015

Itseväitellyt aiheesta hortonomi ja lehtokotilot

Tämän kesän sateisuus ja auringottomat päivät tuovat mieleen lapsuuden kesät täällä Hämeeninnan laitakaupungilla, neljän oravan laitumilla. Miten minä muistankin ne suvet niin lämpöisinä ja aurinkoisina! Muistan toki sateen ropinan kun loikoilin vintillä nippu vanhoja lehtiä seuranani...

Aamukävelyni tarkoituksena tänään oli laskea kukkivat kärhöt, (niitä olikin nyt kukassa viisi erilaista) mutta yksi pihanurmella pötköttelevä lehtokotilo otti voimilleni! Perkules! Olen autuaasti luullut, että tämä tontti olisi kotilovapaata vyöhykettä... vaan ei ollut niin. Ilmeisesti jonkun maailmalta haalimani kasvin juurissa olen saanut bonuksena tämänkin riesan. Oi taivaan isä, anna minulle siili tai kaksi... tai anna räkätti, jonka intohimona ovat kotilot!

Tämä puutarhani on perustettu paikkaan, jossa ei minkään opuksen mukaan pitäisi juuri mitään kasvaa. Maa on hapanta, turvetta, märkää tai kuivaa säästä riippuen Tontille ei voi ajaa multakuormia, koska tie ei kestä kuorma-autoa... silti multaa on saatu ja penkkejä raivattu. Haasteellista ja ihanaa. Keväisen mullan tuoksusta alkaa vuotuinen hortonomihomma, kiihtyen vuosittain kukonlaukaksi. 

Jo vuosia olen ollut puutarhaliikkeiden ihanneasiakas: ostan ensin siemenet, sitten taimet ja viimeksi vielä juurekset pihamyynnistä. Nyt tosin jo olen omavaraisempi jossain kohdin. 

Tänne onkin muodostunut jo oikein mukavan näköistä kasvustoa, kärhöjäkin on noin nelisenkymmentä. Kauneus on katsojan silmässä, niin olen kuullut sanottavan.Vanhat perinnekasvit ovat silmääni aikamoisen viehättäviä. 




 Katsopa tarkkaan tuota kukkaa! Eikö olekin ihana, siro ja jollain tapaa muistuttaa vaikka medaljonkia... 


Joskus ulkomailla tulee mieleeni, että ihailemme siellä kaikenlaista kasvustoa, mutta omat vaatimattomat luonnonkukkamme täällä eivät saa meiltä tarpeeksi huomiota.Ostamme eksoottisia kukkia ja ihmettelemme niitten huonoa talvenkestoa.

Puutarhanhoito on hyvin terapeuttista. Tein aikoinani psykiatrista hoitotyötä ja siellä puhuttiin miljööterapiasta, puutarhan hoidon merkityksestä ja vaikka mistä. Hoitajallekin se oli rentouttavaa, vapaa-aikana nimittäin. Siitä se alku tälle hommalle taisi minulla olla.