Väärän värinen paperi ja viimeinen työntekijä

Työhistoriani vaihtui aikoinaan terveydenhuollon sihteeristä hoitajaksi. Piti siis saada vakituinen työpaikka hoitopuolelta.  Edellinen esimies myi firmansa ja me poloiset jouduimme kaupan mukana,  jos ei ojasta allikkoon niin ainakin työttömiksi joka toinen. 

Hain ja sain yöhoitajan paikan siltä seisomalta, vaikken ollut vuodeosastotyötä tehnyt kin harjoittelujaksoillani. Aika vaan oli sellainen. Kysyttiin kokemusta, mutta mistäs sitä otat, jollei minnekään pääse - edes sijaiseksi!

No, minusta tuli yöhoitaja vailla minkäänlaista tajua siitä, miten yötyö minun elämääni vaikuttaisi. Ans´kattoo ny...

Kun en tästä tulevasta onnenpotkusta mitään tiennyt olivat suunnitelmatkin sitten sen mukaisia. Varattuna ja maksettuna oli matka lapin perukoille ruska-ajan vaellukselle. 
Työrupeamani alkoi kesälomasijaisuutena ja huoleni oli se tuleva syyskuinen matkani Lappiin. Miten täällä onnistuisi saada se yksi viikko vapaaksi... jaan huoleni työkaverillekin. 
Tämä kertoikin menettelytavasta, joka nyt oli kyllä aikamoisen erikoinen ... no, talossa talon tavalla, ajattelin.

Koskapa en ollut päiväsaikaan talossa yöhoitajuudestani johtuen minun tuli kirjoittaa asiani toimiston pöydällä oleviin (suttulappuja minun mielestäni) punaisiin lappuihin. Lappunen oli leikattu talon jouluesitteestä ja sen kääntöpuolelle siis piti tehtämän lomaani koskeva anomus?!!
Eikä sitä sitten laiteta kirjekuoreen, kun meillä säästetään... työnnä vaan TJ:n oven alta.

Työtä käskettyä.

Päällikkö ilmestyi sitten eräänä aamuseiskana ovelle valkoiset kumisaappaat jaloissaan ja ilmoitti minun syyllistyneen toiminamallivirheeseen. (Siis mihinkä?) Tänä kyseisenä vuonna kaikki anomukset sitten pitäisikin tehdä vaaleansiniselle paperille , joita löytyy samasta paikasta kuin punaisiakin. Siis nyt oli kyse kokouskutsun silputusta takaosasta. Just joo...

Hän toisaalta hieman vilkutti vihreää valoa, loma saattaisi kyllä olla mahdollinen muuten MUTTA...
Viimeksi tulleena en kuulemma voi valita lomani ajankohtia ja minun on siis tyytyminen ketjun alku- tai loppupäähän. Ei mitään puhetta palkattomankaan onnistumisesta... No, minä vänkäsin ja uskalsin kysäistä, että onko se sitten niin tässä firmassa, että en ikinäkoskaanmilloinkaan saa lomaani vaikuttaa jos minun jälkeeni ei ketään enää palkattaisi!?

Kumisaappaat kirskahtelivat permannolla ja hän lähti pohtimaan asiaa.  Mennessään sihisi kuin käärme ja sitä sihinää sitten kuuntelinkin aikani.

Loma tuli myönnetyksi. Ikuiseen kiitollisuuteen minun olisi pitänyt vaipua kun Kepa nyt luopui lomapaikastaan. Häneltä jäivät marjatkin poimimatta tältä vuodelta, ettäs sen tiedän. 
Paljon muutakin erikoissäädöstöä  tuli perehdytykseeni liitetyksi, mutta niistä ehkä joskus toiste lisää. Se piti muistaa etenkin, ettei naureta äänekkäästi...

Haloota päivää!

Jokaisella nassikallakin on nykyään kännykkä ja se ei ole mikä tahansa doro. Älyä pitää olla, pelejä ja vaikka mitä ominaisuutta. Siihen sitten kailotetaan vauvasta vaariin kaikki asiat turuilla ja toreilla ympäristöstä välittämättä. Ei ole Suomen kansa vetäytyvää sorttia omista asioistaan jaaritellessaan... 

On pysähdyttävää muistella oman perheen puhelimen hankintaan liittyviä aikoja. Samoin niitä hankaluuksia, joita ilmeni toisinaan kun sitä peliä ei huushollissa ollut. Maalla mummolassa oli puhelimeton elämä, koko kirkonkylässäkin oli vain yksi automaatti aikoinaan.  Tarkennukseksi nuoremmille, siis koppi, jossa oli yleisöpuhelin ja puhelinluettelo. Koppiin mentiin sitten kourallinen kolikoita handussa, jota asian pystyi toimittamaan. Siellä kaikuvassa kopissa sitten suhistiin lemmenasiatkin, mutta ASIOITAHAN pääsääntöisesti hoidettiin. 

Mummon peräkammarissa koisin sinä pyhäaamuna, kun tuli eteen oikein puhelimenkäytön opinnäytetyö kaikkine liepeineen.

Olin 17- vuotias ja yöjalassa ollut. Väsytti luonnollisesti, kuten kaikkia tuon ikäisiä ja varsinkin pyhäaamuna. Heräsin siihen kiljaisuun, jonka mummo päästi "nyt vaari kuolee!" No, niin, ei siinä murkkukaan sen jälkeen koisinut. 

Vaari oli pudonnut aamukahvipöydästä permantoon ja varmaankin kuollut jo ennen kuin pää lattiaan osui. Mummo lähetti minua kiireesti soittamaan apua  naapurimaalaistalosta, jossa oli tuo keksintö - puhelin. Sinne minä polkaisin koko nuoruuden tarmolla, matkalla miettien kelle sitä sitten pitäisikään tässä tilanteessa soittaa. Ei ollut harmainta hajua mitä tehdä...

Selitykseni olivat varmasti maailmoja syleileviä tapahtuneesta - en oikein tiennyt kuinka tuolle puhelimenlainauspyyntöä vastaanottavalle emännälle asiaa olisin kertonut. Aloin hätäännyksissäni puhua arkun hankkimisesta (eikös ne kuolleet arkkuun laiteta?) ja sitä soittoa yrittelin. Topakka emäntä sanoi, etten nyt ensimmäisenä arkkua tarvitse, vaan soita lääkärille. Tämä antaa luvan siihen arkunostoon, heillä oli ilmeisesti kuoltu joskus aiemmin ja osasi minua neuvoa. 
Siitä sitten kilautin opastetusti kunnanlääkärille, joka pyhäaamun rauhansa menettäneenä huokaisi ja lupasi tulla asian toteamaan. 

Sitten takaisin mummmolaan, jossa vaari makasi lattialla sinisenä kasvoiltaan. En ollut aiemmin kuollutta nähnyt, joten tapahtuipa kaksi jännää asiaa samana päivänä... tuo puhelin ja ennen kaikkea kuollut lattialla. Mummo oli kuin pois päiviltä. Lääkärin käytyä mummo sai taas topakan itsensä takaisin ja komensi minut jälleen reissuun, soittamaan taksia.  Se arkku piti hankkia. 

Ei ollut toimintamalleja, eikä TV:tä opastamassa. Ei koulussakaan tällaisesta oppia annettu. Mutta pian sitä ihmisenlapsi oppii kun on tiukka paikka. 

Näin pyhäisenä päivänä toisinaan sanomalehden tultua muistelee noita muorejaan. Kuinka olikaan tärkeä katsoa lehdestä kuolinilmoitukset. Muistella ihmisiä ja miettiä kenet tuntee ilmoituksista. Äitiparka vaan kotona asuessaan oli saada rauhoittavia kun nuori hoitaja ahdistui "asiakkaan liiallisesta kiinnostuksesta kuolemaa kohti". No, niillä kymmenillä ei mammalle lääkettä tarvitse sellaiseen vaivaan, paitsi hoitajalle. Olisi vaan lukenut ilmoitukset ja antanut toisen hetki muistella. Sillä se tauti olisi mennyt ohi... tai olisi soittanut minulle asiasta ennenkuin innostui lääkettä ehdottelemaan...  

160 merkkiä ja hymiöt päälle

Eilinen lehtiuutinen yllätti tai oli yllättämättä sinänsä. Olinhan kuullut asiasta jo aiemmin lapsenlasten kautta.
Luokalta toiselle siirtyy lukutaidottomia oppilaita, joiden päivä sitten täyttyykin erilaisesta häiriköinnistä kun ei muuta osata. Vaikeus seurata opetusta, osallistua ja olla muiden parissa purkautuu kaikenlaiseen omaan pikku ja isompaan puuhasteluun, missä ei sitten järkikulta omistajaansa paljoa puhuttele. 

Nämä mukelot, joiden kyky ei riitä opetuksen seuraamiseen ovat varma porukka, jotka ovat muodostaneet luokan pellen roolin. Eihän heiltä oikein muuta ole odotettavissa, ellei sitten tapella ja muulla tavoin häiriköidä.

Koska saamani tieto perustuu kolmeen maakuntaan, ei ole kyse mistään nurkkakuntaisesta ongelmasta tämän oppimattomuuden suhteen. Miksi lapset päästetään luokalta toiselle siirtymään kun lukutaidot eivät ole hallussa!!!

Pisa-tutkimuksen mukaan heikosti pojista lukee 16% ja tytöistä 7%, tätä tukee tämä oma, pieni empiirinen kokemuksenikin lapsenlapsien kertomana. Pojat häiriköivät luokassa, turhautuneina ja osaamattomina... 
Lukutaito kehittyy vain ja ainoastaan lukemalla ja sillä on oma yhteytensä kirjoittamiseen, miten tähän on tultu? Edelleenkin kummastelen, miksi lasta ei voi jättää luokalleen, jos lukeminen ei ole hallussa! 

... kuulenko jänkytystä sieltä jostain?

Tänä päivänähän lukemisesta on tullut yhä enemmän kuvaan perustuvaa. Varmaankin osa syynä on mediankäyttö, erilaiset puhelimet sun muut, joissa pärjää lukutaidottomanakin katselemalla vaan niitä kuvakkeita. 

Sanovat nuo  minua viisaammat, että joka kymmenes aikuinen kuuluu tänä päivänä jo heikkoihin lukijoihin! Huolestuttavaa ja surullista, yhdessä sekä erikseen. 
Näiden henkilöiden on vaikea selvitä arjestaan ja heitä on peräti 370 000!!! (HäSa 24.01.18)

Sanovat myös, että 16% 20-24 vuotiaista on kokonaan koulutuksen tai työelämän ulkopuolella tästä lukutaidottomuudesta johtuen -  mitäs te siihen sanotte?

Kuulin jonkinlaista urbaanilegendaa siitä, että opettajat eivät uskaltaisi  jättää oppilaita luokalleen pelätessään lasten vanhempien reaktioita. Tuppaavat kuulemma tulemaan kotiin saakka haukkumaan kansankynttilää omaan pikku muruseensa kohdistuneesta sortotoimesta.  Eli siitä, että kyseinen mukula on lukutaidoton ja häntä pitäisi vielä jollain tavalla suojella tältä vajeelta.

Onko tämä yleinen tieto siitä, ettei lapsosia saa laittaa ruotuun missään maakunnassa? Eikö nykyään ketään jätetä luokalleen, eikö kukaan saa ehtoja ja onko ns. apukoulut autuaasti peruttu?!!

Vuosi toisensa jälkeen nämä kupeitten hedelmät siirtyvät eteenpäin osaamatta meidän rakasta kieltämme niin, että pärjäisivät arjessa ja myöhemmin kykenisivät etenemään opinnoissaan. He ovat lukutaidotonta massaa, joiden pääasiallinen tehtävä on sitten luokalta toiselle häiriköidä ja tuottaa harmia niin opettajille kuin ikätovereilleen. Kenen on syy?

Pakkoruotsista puhuminen taitaa olla hevonpaskaa tässä tilanteessa?

Minä en vaan ymmärrä. 

Arvo käsityöntaitajille

Joulun aikaan kiertelin erilaisissa myyjäisissä ja ihastelin tekijöiden taitoja. Ei ollut vain niitä myyjäisiin ajatuskuvana liitettäviä perinteisiä villasukkia, olipa paljon muutakin. Väreillä leikittelyä ja sommittelua, kuvioita ja vaikka mitä! 

Itsekin väkertelen kaikenlaista. Uudet langat väreineen ja niistä inspiroituneena kudon aina kun on mahdollista. Inspiroitua voi vaikka tällaisista napeista!

                                                       

                                    Eikös ole ihania, kuin Makkosen poikia nämäkin!

Tässä näitä minun ensimmäisiä tuotoksiani...

Käsityötarvikkeet synnyttävät meille ideoita... eikö totta? Piti sanomani, että on todella ikävää kuunnella näissä myyjäisissä tavallaan myyjän korvin sitä marinaa sukkien hinnoista. On vaan niin kalliita, kuulemma. Olen kuitenkin hintoja katsellessani päätynyt ajatukseen, ettei niitä kyllä liian kalliiksi ole kukaan näkemäni hinnoitellut... tokko niistä tuntipalkkaa tekijä saa. Tarpeetonta pahaa mieltä, se hinnoittelupuoli on varmasti toisillekin yhtä vaikeaa kuin minulle.  

Ostajakunta on varmasti sellaista väkeä, jolla saattaa hyvinkin olla vihreä peukalo tai ompelevat koneella kankaasta mitä tahansa. Peukalo muuttuu sitten kutimen myötä töröttämään keskelle kämmentä, eikä tuotosta synny. Saattaapi olla  traumaperäinen juttu, koulukäsitöiden aikaansaamaa...  ne hikisissä käsissä rautaisilla puikoilla väkerrellyt sukannäköiset pussukat, joita itkun myötä ja opettajan kimotuksella säestettynä väännettiin. Samalla päätettiin, ettei sitten ikinä enää, vaikka paljasjaloin kulkisin! Osa on päätöksessään pysynyt. Minä päätin näyttää sille akalle (opettajani aikoinaan), että opinhan minäkin kun saan rauhassa tehdä! 

Nykyään on saatavilla kaikenlaista ihanuutta ja kiinakaupoista tilaamalla saa pikkurahalla vaikka millaisia inspiksenlähteitä. Minullekin on postipaketteja tulossa...

Palatakseni vielä näihin myyjäissukkien hintoihin ja niistä syntyneeseen kauhisteluun. Kysyin tältä tuttavaltani, mitä hän sitten olisi valmis sukista maksamaan, jos tuollainen 15-25 euroa päätä huimasi aikuisten sukissa.  Arvatkaapas... vitonen olisi sopiva hinta. Hävettää sanoa, että minua korpesi kun tuli lähdettyäkin yhdessä niihin myyjäisiin. Yritin perustella ajankäyttöä ja kotimaisen langan kilohintaakin, ei pää kääntynyt. Ajanvietteeksihän nämä kutovat, silloin on eri asia kuulemma. Voi peikko! Kerroin, etten minäkään umpioudolle sukkia vitosella tekisi. Tuli sellainen pysähtyneisyyden aika meidän välillemme, en näet osallistunut tähän hintakauhisteluun.

Joopa joo. Taidokkaiden sukkien tekemiseen menee kyllä oma aikansa, vaikka kuinka kutomisesta tykkäisi. Sama asia on muunkin käsityön kohdalla. Ulkomailta tulevat konetyöt syövät käsityön hintoja ja arvostusta, mutta oikean työn tunnistaa jokainen. 

                                                    Eikös olekin ihania nappeja?

Kirpputoreilla on kauniita vanhoja käsitöitä ollut viime aikoina runsaastikin. Taidokkaasti kirjaillut liinat, tyynynpääliset, seinävaatteet ym ovat joutaneet kiertoon nykykodeista mummojen jättäessä liinavaatekaappinsa perikunnan haltuun. Ei sovi nykykotiin enää nuo tuollaiset... on se kumma! Persoonallisuutta kuitenkin haetaan ja sitten otetaan ne samat mitä toisillakin on.

Kutomuksista vielä sen verran, että ne ihanat Anelmaiset näyttävät maksavan noin 100 euroa. Joku möi samantyyppisiä 75:llä. Kumpikaan ei paha hinta mielestäni. Langat ja pitsit, varsinkin pitsin hinta yllätti minut jälleen... Virkataan ruusuja, näprätään kukkastenlehtiä ja vaikka mitä punosta mukaan. Tämä työ sitten pitäisi luovuttaa hyppysistään lähes maksutta. Ei onnistu, sanon minä. 

Käsityötä pitää arvostaa kuten sen tekijääkin. Lahjaksi annetut kudonnaiset, jotka mitätöitiin oitis tuottaa tekijälleen pahan mielen. Ei aina tarvitse mölyjä mahastaan päästellä, vaikka ei pitäisikään saamistaan sukista. Lämmöllä annettuja kun olivat tekijänsä mielestä. 

   

  

Mikä olisi paras hetki sairastua vakavasti?

Mikäli on uskominen lehtien lööppeihin, ystävien sekä tuttavien kertomaan  sekä omaan perskohtaiseen tuntumaani tulee syöpä "pahimpaan mahdolliseen aikaan".

Tämäpä herättää väistämättä kysymään, mikä on se pahin aika ja milloin sitten olisi otollista sairastua... 

"Se tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan"... joopa joo. Taitaa aina tulla? Yleensä ottaen tällainen tilauksetta tuleva iskee yllättäen ja tämä esiintuleva huokaus on kait säikähdyksen aikaansaamaa. Mitä ihmettä, minullekin tällainen! 

Omakin tilanteeni alkoi "pahimpaan aikaan" sekin, viikon loma pilaantui tällaisella tiedolla. Jälkeinpäin ajatellen se oli ehkä hyvä paikka omalle päälleni... ehti sisäistää asiaa kun mitään ei voinut siellä muutakaan. 

Valmistautuminen tällaisiinkin varmaan olisi poikaa, mutta etukäteiskursseja ei minun tietääkseni järjestetä.On vaan jatkettava elämää tässä pahimmassa vaiheessa. 

Käymällä keskusteluja sairastuneiden kanssa saa sellaisen käsityksen, ettei parantumattomaksi syöväksikään julistettua tautia anneta kivuta niskan päälle. "Niin kauan kun on elämää, on toivoa". Toivolla en tarkoita tässä tilanteessa ihmeparanemista, syövän katoamista jonnekin muualle. Toivo kannattelee hoidoissakäymistä, elämää perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Jokainen päivä on lahja, jatkoaikaa. 

Tätä jatkoaikaa pyrkivät muutamat persoonat aina hämmentämään omalla tavallaan. On heitä, jotka eivät vaan kestä toisen sairastumisia tällaiseen tautiin. Jätetään oman onnensa nojaan, kysymättä kouraisematta. Unohdetaan. "Kohtahan se kuolee", niinkö?

Jättäminen kuvastaa sitä, ettei se ystävyys tainnut ystävyyttä ollakaan... vai olisiko pelkoa sittenkin? Mitä minä sille nyt sanon, pitääkö sanoa jotain vai olla hiljaa???? Tauti ei varmaankaan tartu, mutta jotenkin oman pelon kohtaaminen tuollaisesta taudista saa joitain nousemaan varpailleen. En nää...en kuule... ei se minuun osu....

Mutta osuessaan se hämmentää. Tässä olen kuitenkin, entisenlaisena mutta syöpäleimalla varustettuna.

Vakavasti sairaan ystävän tapaaminen on joskus haastavaakin. Vastaanottavainen pitää olla sille surulllekin, joka nyt on jaossa. Näyttääkö toinen nyt jotenkin erilaiselta? Entä, jos se itkee kaikenaikaa jne...

Eräs miespuolinen tuttavani silloin kauan sitten ilmiselvästi halusi tietää, miltä tuntuu yksitissinen nainen rintahalauksessa proteesista huolimatta tai siitä johtuen.  Siinä se patu sitten halasi ja hiersi minua rintaansa vasten... toivottavasti sai tuntuman! Se ns. myötätuntohalaukseksi tarkoitettu jäi muistoihini ikävästi. 

Seuratessani ympärilläni hoidoissa käyvien elämää ja elämän jatkumista kuitenkin kaikesta huolimatta arvostan heidän voimiaan. Arvostan myös perheen jäseniä, koska tällainen sairastuminenhan satuttaa kaikkia samassa taloudessa olevia. Elämä rytmittyy sairastamisen vaatimiin asioihin, potilaan voimiin - ja omaisenkin voimiin. Tekopirteitä soittoja tulee kuulumisten muodossa, joissa taustalla saattaa olla vain tilanteen päivitys soittajalle itselleen - ei niinkään todellinen huoli ystävän tilanteesta. Onko se oma elämä todella niin kiireiseksi muuttunut yht´äkkiä, ettei ehdi vaikka syntymäpäiväkahveille tai muuten viikonloppuna käymään pikaisesti paikan päällä. Jutella ja muistella asioita - samalla tavoin kuin aikaisemminkin. Puhumaan jostakin muusta kuin veriarvojen muuttumisesta tai tukanlähdöstä...Jatkoajan pituudesta kun ei ole tietoa. Huomautan samalla, ettei muutenkaan siitä ajasta ja sen pituudesta ole varmuutta toisillakaan. 

Julkkikset ovat sitten täysin omaa rotuaan, mikäli lööppeihin on uskomista. Heistä hyvin monet ovat "selättäneet syövän" ja ovat voittajia. Hieno homma. Minäkin olen selvinnyt jo usean vuoden kontrolleistani mukavin uutisin. En vaan koe olevani mikään henkilökohtainen "selättäjä" tälle asialle. Enemmänkin luotan hoitooni ja seurantaan. Oma tahtoni on tietysti säilyä kuvioissa mukana tavalla tai toisella, tällä minulle annetulle jatkoajalle olisi vielä käyttöä kovasti.

Pitäkää siis ystävistänne todellista huolta!

Kaikille lukijoilleni toivottelen tästä tekstistä huolimatta - tai siitä johtuen yhä valoisampia keväisiä päiviä! Sieltä ne päivät ovat tulossa, olen tilannut...!

Erinomaisen hyvää aneitten ostokuukautta kaikille!

Tammikuu. Mikä pirullinen ja kiusaava sana!

Juuri kun olemme oppineet syömään paistia ja juomaan lientä alkavat kaikki kurimukset. Niin piinaavat meitä jo päivälehdetkin erilaisin ohjeistuksin siitä miten terveellinen elämä onkaan niinniin lähellä - mutta niin kaukana. Ponnistella pitää ja syödä porkkanoita, omenoita, vihanneksia ja - pelätä mitä tuokaan tullessaan maitokauppoihin tulleet juomat...

... ovi uuteen elämään on rakosellaan paikassa jos toisessa... ei uskoisi, mitä wc:ssä asioidessaan tapahtuukaan...

Kyllä tämä elämä on jokseenkin sitä itseään. 
Saamme koko synkkenevän syksyn syödä lämpimiksemme vaikka mitä herkkuja, pidetään nyt vielä viimeiset rapujuhlatkin noin niinkuin varmuudeksi siitä, että saamme sielunsilitystä tälle ympäröivälle pimeydelle. No, pimeyshän ei ota mennäkseen, joten on syytä korkata punaviini, ei nuo suklaat muuten alas mene. Suklaatkin voi syödä penskoilta salaa - vaikka saunassa! Näin pysyy jonkinlainen joulujärjestys...
Näin lähestymme pikkujouluaikaa... ihanaaihanaa! Pikkujouluja järjestetään, syödään herkkuja illasta toiseen, eikä kyytipojaksi vesi käy pirtaan.

Minulla oli monta vuotta jouluruokainhotus.Tämä johtui siitä, että mieheni ja minun työkuvioihin liittyi niitä työpaikka- ym ruokailuja, jotka joulua kohti muuttuivatkin sitten jouluisiksi sisällöltään. Tarjotut lounaat alkoivat maistua vaikka miltä...hernekeittokin on myrkkyä, jos sitä joka päivä syö. Jouluaattona olisi pitänyt syödä "taas sitä samaa"... ja siitä vaikka uuteen vuoteen. No huhhuh, sanoisi jo Jetrokin.

Joulunaikaa vietetään kaikenlaisten herkkujen parissa. Jääkaapit ja pakastimet tursuavat kaikenlaista elintarviketta. Ostetaanko paljon enemmän kuin oikeasti olisi tarvetta? Ostammeko "varalle" jotakin, jos vaikka "Maikki-serkku" saattaisi poiketa pesueineen..?

Syödäänköhän nyt enemmän kokonaisuudessaan kuin ennenvanhaan jolloin kansana kulutimme fyysisessä työssä sukkelaan mahdolliset kräämitorttuvolangit vyötäröiltämme?
Hyvin olemme sitten oppineet, jos näin on. 

Kaikenlaista viinisuositustakin saa lukea lehti toisensa perään... paljon olisi opittavaa, että juhlasta tulisi täydellinen!

Sitten onkin se pirullinen tammikuu. 

Suut suppuun, pois kekkerit - kuka niitä nyt selvistä päin? - kuntosalille hop-hop, tai ainakin vanhat verkkarit kaapista ja sauvakävelemään! 
Tipaton tammikuu - revi siitä. Mistä sen ilon nyt ottaisi, kun on tottunut punaviintä ottamaan! Ei maistu edes gröna kuulorit...

Tässä aneitten ostossa me olemme hyviä! Joulukuu (ainakin) on syöty, juotu ja juhlittu urakalla, sitten aletaan "terveellinen elämä". Kaikki on taas hyvin. Kuntosaleilla on tungosta ja Alkossakin ehditään pyyhkiä pulloista pölyjä parikin kertaa...
Olemme vuodenkierrossa oikeassa kierroksessa ja voimmekin sitten valmistautua hyvillä mielin pääsiäiseen.Kaupat notkuvat taasen lammasta ja muiita tykötarvikkeita. Sitten ostetaan taas aneita tulevaan uimapukukauteen. Ellei työterveyslääkäri sitä ennen kehoita miettimään kolesteroli- ja sokeriarvoja. Siinä ei selitys sukurasituksesta auta?

Mutta kivaahan se oli niin kauan kun sitä kesti? Voisikohan tätä kohkausta jotenkin tasata?