Katuma 25 vai kylätaajama suuren kuusen takana?

Eilinen dokkari Katuma 25 on varmasti muistissa sen nähneillä? Muutamien, ilmeisesti perheettömien hemmojen elämästä kertova kolmetoistaminuuttinen kaljanhuuruinen kooste päivien kulumisesta. Ja kyllähän ne päivät näyttivät kuluvan hyvin. 

Mikä tämän dokkarin anti oli katsojille, mitä tästä kostuimme? Tämän kauttahan voi arvottaa taas omaa elämäänsä, kokea paremmuudentunnetta, harmitusta yhteiskunnan parasiiteista, pelkoa asuinalueen arvonlaskusta ja vaikka mitä! Tällaiset tositarinat, koko talon väki pakattuna näiden hemmojen muotoon, päästävät myös tirkistelyhimon valloilleen, voi kauhistella sen myötä viinamääriä ja lorvailua yhteiskunnan siivellä. 

Katkaisuhoitotyökokemukseni antaa ajatuksen, etteipä tässä ole kummempaa tehtävissä. Syöksykierrettä voi jollain tapaa hillitä. Nämä hemmot ovat jo menetetty. Voiko onnellisuus/tyytyväisyys ollakin jotain tällaista? Ottavatko he roolin, joka on tarjolla? Eivätkö he haluakaan parempaan elämään... ja kuka sen paremmuuden määrittäisi?

Ruokaa saa ylenmäärin ruoka-apupisteiltä, joten "varaa" juomiseen löytyy, eikä muuhun ole haluakaan. Kadotetut tilaisuudetkin ovat osa elämää. 

Mutta, mutta. Suuren kuusen takaa lähtee kylätie kiemurrellen talojen välissä. Se oli aikoinaan aikamoinen väylä lauantai-iltaisin tanssiin menevien autovirtojen laahatessa edestakaisin. Kylä nieli pölyä vielä pyhänäkin. Muuten ehkä virikkeitä tarjoamattomassa ympäristössä jokaisen piti ponnistella oman elämänsä sankarina. Draamakerrointa ei tähän osioon tarvita, se oli silloista elämää. 

Eloni ekan kymmenvuotiskauden aikana tuo kylänmutka ihmisineen tarjosi minulle puitteita miettiä kaikenlaisia juttuja. Moni asia kirkastui vasta myöhäisemmällä iällä. Mukulana sitä pelkäsi enimmäkseen örveltäviä tai erikoisia naapureita.

Muistaako joku vielä Masan tarinaa, josta kirjoittelin joskus? Masan perhe asui täällä myöskin. Voi Masa! Räkänokkainen porsaanpunainen pikkupoika. Äidin helmanliepeessä kulki lapsuus, aikuisuus meni viina- ja lääkehuurussa. Äiti toimi naarasleijonana vaanien omalla savannitilkullaan vaan eipä pystynyt pelastamaan pientä isoa poikaansa maailman pahalta.   

Masalla oli kuitenkin siis hehtaareja takanaan, hän sai paremman armon muitten silmissä tästä syystä. 

Mäen päällä öljytynnyrin puolikkaalla kattopaikatussa harmaassa hirsimökkösessä asui Villehard. Pieni, mustasilmäinen ja nokinen ukko. Jotenkin pelottavan näköinen tullessaan kylän yhteiselle postilaatikolle. Oli varmaankin ystävällinen, mutta niin auttamattoman musta ja likainen. Muistan hänen ihohuokostensa mustat pilkut vieläkin! Harmaat, pitkät ja takkuiset kiharat tursusivat lippalakkiräysän alta. Villehardin ryyppäily tapahtui jokseenkin tyylikkäästi nurkan takana. 

Arvatkaas mitä! Tämä mustikka toi minulle yhtenä päivänä suklaarasian - jota en kuitenkaan uskaltanut avata milloinkaan. Eipä ollut namusetä tämä kuitenkaan...mutta ne mustat pitkät kynnet rasiaa ojentaessa! Rasia oli kyllä avaamaton, mutta silti... miksikö sain rasian? Uskoisin, että siksi, kun tervehdin häntä siellä postilaatikolla.  

Siitä eteenpäin tien molemmin puolin oli pari erikoista perhettä, ekassa huudettiin ja lisäännyttiin kaljan voimin. Toisessa vaan huudettiin. Tämän kohdan ohitin aina juosten, sillä puhuttiin, että ekassa huushollissa miehellä oli kertomusten mukaan ase ja herkkä sormi. Tämä tulikin todistettua, sillä eräs kesäasukas sai huvilanpäätyyn sarjan hauleja aivan kuin näytiksi. Tulituksen kohteeksi joutunut mies sitten uskalsi vaatia aseen poisottoa ja se tapahtuikin. Aikaisemmin ei ollut uskallusta, ei edes nimismiehellä kuulemma. 

Sitten oli perhe Katiskanperä. Rouva toimi naisyrittäjänä myyden vaikka mitä. Mies toimi paikallisena alkoholiliikkeenä myyden vaikka mitä. Mukulat sen sijaan tekivät vaikka mitä. Katiskanperäläiset järjestivät kylämutkassa asuville aina tasaisin väliajoin erilaista ohjelmaa.

Mies möi viinaansa, silloin milloin sitä jäi häneltä tähteeksi ja myyntiin. Vaimokulta ei niinkään viinaa myynnyt saati juonnut. Koettipa pitää miestä ja poikaparvea kurissa - siinä onnistumatta. Paikallinen ryysyrantahan tästä tuli, ulkoisestikin.

Ei ollut eu-tukia, eikä paikallista viinakauppaa. Kaikki piti hankkia jotenkin keplottelemalla. 

Viinaa joivat isännätkin. Siihen aikaan oli sodasta kulunut sen verran vähän vuosikymmeniä, että muistot pakottivat kännipäissä avautumaan ja joskus tilanne yltyi puukkohipaksi saakka kun sitä ymmärrystä vaikeista olosuhteista ei toisen kaaliin muuten saannut sopimaan. Viinanhuuruisten tapaamisten aikana näytettiin pirtinpenkillä aina saksihyppyjä, jotka päättyivät epäonnistuneeseen alastuloon. Viipurin pommitetut kukkaistutukset herkistivät sodan kokenutta kaunosielua ja viinanjuonti päättyi useimmiten kyynelehtimiseen. 

Seuraavana päivänä olikin sitten hiljaisempaa täälläkin, eikä edes kalastus ottanut sujuakseen. 

Tarinoita (dokumentteja) näitten ihmisten elämästä tässä "lähiössä" kerrottiin rutkasti. Aihetta varmasti piisasi. Sukupolvien vaihduttua yksi toisensa jälkeen, syystä tai toisesta, alkoi uusi puhe. Tämän kylämutkan rakennusten ja rantamaitten arvo laskisi, onhan naapurusto varsin kummallista. Ennen toppuuteltiin ja siedettiin. Emännät saattoivat antaa perunoita tai jauhoja ensi hätään, mutta peltotöissäkin näitä hemmoja oli toisinaan tienaamassa tiliä. Maksupäivänä he kuitenkin häipyivät ja olivat kohtuullisen ajan reissuillaan. 

Että sellaista menoa.  Eivät he kottaraispönttöyhdyskuntaan ikinä olisi sopineetkaan. Kumpikin porukka ovat oman aikansa mallisia.     

Osta vaari kympillä!

Olen varmaankin kertonut olevani innokas kirppari-ihminen? En niinkään myy, minä vaan kerään entisten lisäksi jotain mukavaa... 

Minulle jäi mielenmyllerrykseen erään kirpparin seinällä oleva kuva tiukannäköisestä - toisaalta hämmentyneestä vaarista. Siinä se pappa istui tiukasti töröttäen ostajaa odotellen. Kädet olivat vahvat kuin lapiot. Kympillä lähtisi vaari jonkun seinää koristamaan.

Kovasti olen hämmentynyt, kuka haluaa ripustaa seinälleen vieraan ihmisen kuvia?? Eihän tämä ainoa ollut laatuaan. Muitakin sukukuvia näyttävät kirpparit myyvän. Kokonaisia albumejakin!

Toisaalta. Nyt kun olen vapauteni hurmassa lähtenyt selvittelemään omaa sukuani ja juuriani, voisi olla paikallaan liittää näitä itseprofiloituja vaareja mukaan. Kun löytää piikoja ja renkejä tarpeeksi, liitänkö mukaan vaarin upeasta kartanosta suuren järven rannalta? Sukupuun oksat notkahtivat äänekkäästi rytisten, pysytellään vaan omissa.

Mitä sukunsa tutkijat odottavat löytävänsä?? Toiveeena olisi varmasti löytää jotain hienoa, pari ritaria kenties? Harva toivoo löytävänsä juoppoa tappelijaa, jonka tiimoilta kylällä lehtolapsiparvi kukoistaa... vaan minkäs teet! Sukuaan ei oikein voi valita, onneksi ystävät voi. 

Vuosisata tai kaksi - tilanteet vaihtelevat. Sukunimilaki tuli voimaan v. 1920 ja sekin sai sakkiin eri nimistä väkeä, entisten lisäksi. Toivoisin selvittäväni isoäitini äidin sukujuuret. Olen jo ovella ja sieltä takaa uskoisin löytäväni todella mielenkiintoisen tapauksen. Mihin hän liittyy, mitä oikein tapahtuikaan kun tapahtui mitä tapahtui?? Tähän voisi käyttää kaikki jaossa olevat kysymysmerkit helposti.  Tämän naishenkilön aikuisuus oli ajalla, jolloin naiset olivat miehen kylkiluusta peräisin. Pianon jalatkin kuulemma piti peittää säädyllisyyden nimissä!  Siinäpä maustetta noin alkajaisiksi.

Toivoisin löytäväni vastauksia myös sukupiirin ulkopuolelle nostetuista persoonista. Heihin kun ei koskettu kepilläkään. Miksi ja mitä??

Ehkä löydän jotain todella epämukavaa tai sopimatonta... pääasia kuitenkin, että löydän jotain. Silloin aikanaan kun olisi voinut kysyä, ei asia tuntunut kiinnostavalta, toisaalta eihän sitä asiaa ollut olemassakaan. Henkilöt olivat kuin näkymätön lapsi muumikirjojen tarinankerronnassa. Huvinsa kullakin ja nyt minulla se on tätä. 

Vaari kympillä jäi sinne seinälle minun osaltani. Ehkä hän pääsi jouluksi kotiin? 

Nostalgiapläjäys

Maailma näköjään muuttuu ympärillämme sitä tahtia, ettei tahdo heikompi perässä pysyä. Vielä ei ole sataakaan vuotta siitä kun aloittelin ensimmäisen ammattini, sihteerin, hommia.

Kirjoituskoneet olivat silloin pikkuhiljaa muuttumassa sähköisiksi, kotona kuitenkin kirjoittelin pitkään austraalianposteja manuaalisella matkakirjoituskoneella.

Takkusimme työpäivämme aikana värinauhojen vaihdoilla ja irtoavilla kirjasimilla. Käytimme korjauskynää, korjausnauhaa tai jopa korjauslakkaa. Viime mainitulla sai hienoja lumihiutaleita joulukortteihin... 

Sanelukoneet olivat nauhavetoisia ja ne nauhat alkoivat jodlata liiallisesta kelaamisesta. Digiaikaan oli tässä kohden valovuosia. Käytimme myös kalkkeeripaperia saadaksemme itsellemme tekstistä kopion. Ajatella.  

Irtoavat kirjasimet opin itse tinaamaan paikoilleen. Silloinen esimieheni yksityislaitoksessa sanoi, että naiset osaavat mitä vaan, tekeväthän ne niitä käsitöitä kotonakin. Niinpä minulla oli laatikossa tinaa ja tinakolvi. Se oli taitolaji, ettei kirjainta laittanut pompsaamaan rivistä. Välillä otin "asentamisen" uusiksi useaankin kertaan. Turhaksi jäi sekin taito, ei jatkossa kysytty mokomaa osaamista enää.  

Tämä kuvassa oleva kirjoituskone on erään poliisilaitoksen kanslistin vanha kone. Oli  aivan pakko saada se joskus 70- luvulla pölyttymään kaapin päälle.  Painoa aparaatilla on monta kiloa, joten ei ollut pelkoa, että pöydältä aivan itsellään lattialle putoaisi. Äkkiä veikkaisin painoksi ainakin kolmea kiloa...

Puhelin oli toinen työväline. Numeronäytölliset tulivat kait ensin työpaikoille... 

Me saimme kotiin pari kertaa aasialaistuliaisina puhelimia. Toinen malli oli sellainen kauniit ja rohkeat malli, josta sai luurin mukaansa vaikka pihalle. Oli se polleaa paistatella rivitalon takapihalla kahvilla ja luuri siinä pöydällä! Kalpene Siemens, kun et luonut omaa mallistoasi. 

Toinenkin oli "elokuvista tuttu". Seinäpuhelin, jossa oli johtoa meille ja meidän kylälle. Tämä mahdollisti sellaisen jutun, että nuoriso pääsi kavereiden kanssa istumaan sohvalle vierekkäin ja alle kymmenvuotiaina he kuuntelivat posket hehkuen senssilinjaa. Sitä ainoaa keskustelukanavaa, joka oli olemassa. Puhelinlaskumme oli yhdellä kaudella aikamoinen, soitetuista kaukopuheluista huolimatta epäilyt jostain ylimääräisestä kasvoivat. Yrittäessäni soitella kotiin päivällä oli linjamme aina varattuna, Vaan mitä tein? Soitin senssilinjalle minäkin ja ilmoitin rauhallisen jäätävällä äänellä, että se, joka nyt kuulee äitinsä äänen poistuu linjoilta välittömästi. Ja katso ihmettä! Kohta linja meille olikin vapaana. Kissan pirulainen kuulemma oli potkinut luurin pois paikoiltaan pöytäpuhelimesta.... 

Puhelinhan se on tämäkin. Vielä vanhempaa tekoa kuin äskeinen kirjoituskone. Painoa voisi kanssa kuvailla kiloissa, joten tätä ei onnistunut hukkaamaan nykyisen kännykän tavoin edes patjojen väliin. Eikä olisi lumpsahtanut paidantaskusta likakaivoonkaan, ei olisi tullut mieleen kiskoa mukanaan... eikä olisi onnistunutkaan.

Muistatteko vielä puhelinvastaajat, joihin saneltiin lomallelähtöviestejä ja muuta informatiivista tietoa perheen poissaoloista? Silloin ei varkaita pelätty. Suosituissa versioissa lapset saivat sanella nauhalle koko perheen viestin. Persoonallisiakin viestejä oli aina välillä, riippuen perheen dynamiikasta. Yleensä niin kantti kertaa kantti, oltiin niin sovinnaisia. Vielä silloin. 

Erään kerran sanelin nauhalle jotenkin tähän tapaan, että ei sinun tarvitse kertoa soittaneesi. Tiedänhän minä sen muutenkin, sillä olen pitäjän ainoa oikea selvännäkijä. Otan yhteyttä. 

Joopa joo. Puhelinkioskejakin oli vielä siihen aikaan, 70 - luvulla edes kaikilla ei ollut puhelimiakaan. Tuntuu oudolta kun nyt jo taaperot jahtaavaat pokea puiston kulmilla ja soittelevat milloin minnekin. 

Hoitajaksi päädyttyäni oli maailma jo toinen. Osa vanhemmista hoitajista kapinoi kaikkea sähköistä maailmaa vastaan, tulihan oikein tietokoneita! Potilaat jäisivät hoitamatta ja tieto häiviäisi jonnekin aparaatin syvyyksiin. Voi elämä. 

Mutta se maailma olisikin sitten kokonaan uusi juttu kerrottavaksi. 

Tyyppejä työpaikoilla

(kuvassa olevat asut ovat osa koostetta näitten neitosten talvimuodista)

Mutta asiaan. Jokaiselle työpaikalle muodostuu persoonallisuuksista, tyypeistä, työporukka. Se porukka antaa mausteensa jokaiseen päivään. Mutta millaisia tyyppejä he sitten voisivat ollakaan? 
Tähän seuraavaan olen koonnut kuvitteellisen Lotikonlahden pitäjästä täysin kuvitteellisen työryhmän, joka voisi edustaa niin hoitoalaa kuin toimistoväkeä, unohtamatta muutakaan väkeä. Kuvitelut hahmot eivät ole tärkeys- eikä pelottavuusjärjestyksessä. 

Oletettavalla varmuudella sakkiin kuuluu Kaisa Kailotin. Hänen äänensä ja mielipiteensä kuuluvat aina vaikka ei kukaan kysyisikään sitä. Kaisa tuo mieluusti mielipiteensä sidottuna muiden nimiinkin, eihän hän nyt yksin tätä asiaa, mutta kun nuo tytöt... Kaisa toimii eräänaisena mielipidejohtajana vieden hiljaisten ja sovittelevien työtoverien kielet suljetulle osastolle. On paljon helpompi tulla huomenna töihin kuin vastustaa Kaisaa. Hyvin ymmärrettävää?

Harri Harmaasukka, hoitopuolella varsinkin työryhmän viimeisiä "miehiä". Tosi mies, aina valmiina auttamaan muita. Partiopoikamainen ja hieman veijari. Häviää taustaan, mutta työnsä suorittaa moitteetta ja luotolla. Tulee toimeen hyvinkin hankalien "ympäristötekijöiden" kanssa. 

Puhuttaessa vuosikatsauksesta sekä henkilöstöpäällikön pitämästä tilaisuudesta, jossa katsellaan poissaolotilastoja tai vastaavia saa Helinä Herkkänen taas pistoja. Uskoo vahvasti ja kokee, että näissä poissaoloissa tarkoitetaan juurikin häntä. Pahoittaa taas kerran mielensä syvästi ja on takuuvarmasti muutaman päivän pois työstä.

Viola Valiojäsen on omasta mielestään varsinainen ryhmän luottotyyppi. Onhan hän ollut talossa vuosikymmeniä nähden kaikki ne muutokset sekä konsulttikäynnit, joita jo aiemminkin oli sekä niistä koituneet tulokset. Tämän päivän konsulteille ja niiden myötä syntyneille yhteisille istunnoille hän viittaa kintaalla. Tulee niihin mukaan, jos joku kädestä tuo, muuten ei. Hänellähän on työ kesken! . Siinähän luovat uusia kuvioitaan, puhukoon työnohjaajakin mitä tykkää. Hän ei usko muutoksen tuovan mitään hyvää, periaatteessa. Tekee niin kuin ennenkin on tehnyt ja kynätkin ovat pöydällä samassa asennossa. Muutama vuosi vielä eläkkeeseen ja ne vuodet hän on päättänyt tehdä oman mallinsa mukaan.  Piste.  

Kerttuli Keikauskakku on työryhmän kakunleipoja. Jokaisen loman jälkeen hän kiikuttaa Tupperwarapöntössä leipomansa kakun, jonka hän pyrkii tekemään erilaisena kuin edelliskerralla ja jotenkin säväyttämään väkeään uudella herkulla. Samaan hyssyyn kuuluu ihastella lomakuvia ja reissukuvauksia oikein ajan kanssa. Herttaisuudestaan huolimatta Kerttuli on yksikön aikavaras. Hänen seurassaan aika kuluu ja sosiaalinen yhteydenpito vie koko muunkin porukan aikaa, odottaahan Kerttuli saavansa saman kohtelun muiden lomailijoiden taholta. Varsinainen kakkusirkus lomakausien loppuessa. Ei siis ihme, että pomo laskee ryhmän pärjäävän yhtä vähemmällä.  

Vuoroviikon osa-aikaisuutta tekevä Pauliina Puolityöaikainen on aina yhtä pihalla mitä työryhmässä tapahtuu tai mitä siellä on päätetty yhteisistä asioista. Töissäoloviikosta kuluu iso osa siihen, että hän saa asiat päähänsä jälleen. Takuuvarmasti hän ei lähde hankkeisiin mukaan " koska on siellä niin harvoin". Joskus vahingossa tehtäviä tasatessa hänelle siunaantuneita luottohommia on jäännyt tekemättä juuri tästä syystä. 

Mutta! Tero Testosteroni! Työryhmän märkäkorva. Vaaleanpunaisessa kauluspaidassa paikalle hipsivä naisporukan keskiökukkanen. Uskoo vahvasti karismaansa, jonka avulla juuri hän saa ryhmään uutta ajattelua pyrkien luomaan ympärilleen "Charlien enkelit". Luottaa erilaisiin julkkismielipiteisiin toistaen heidän lausumiaan ainoana oikeana. Siinä mielessä ikävä tyyppi, että varsinaisiin perustöihin ei mieluusti tassuaan iske, uskoo luovuuteen vahvasti, vaikka tosiasiassa ei itse sellaista ominaisuutta omaakaan ja työsuuoritteet mahtuisivat tulitikkuaskiin. Ainoa kohta, joka Terolla väsyy työpäivänä, ovat leuat. Puhumiseen hän käyttää aikaansa.  

Työryhmän yksi vakiojäsen, josta kukaan ei ota selkoa on Tuuli Tulinko-Olinko. Onko hän lainkaan sitoutunut tähän työryhmään tai ylipäätään koko Lotikonlahden pitäjään. Jatkuvasti kertomansa mukaan hakee uutta tointa, koska pelkää saneerauksia joista uutisissakin on joka päivä. Ei perhettä ja tekee ne hankalat vuorot, jotka ei tahdo muille kelvata. Uhrautuu, vaikkakin pitkin hampain. Takarivin mäkätin toisaalta. 

Määräaikainen Minttu Kanttikertaakantti-Hoppula jännittää aina määryskirjan parasta ennen päivän lähestyessä. Jatkuuko vai ei, löytyykö hänen työssä ololleen perusteita ja pohjaa. Kärttää esimiesten perässä tietoa sekä perusteita, mikäli jatkoa ei synny. Työsuoritukset Mintulla ovat erinomaisia sillä hän pyrkii kaikessa täydellisyyteen, missään nimessä ole puutteita. Nopeasti ja hieman muittenkin töitä paikaten tulee suoritteita. Tuskastuu, mikäli on liian paikoilleen jämähtänyt tilanne. Pyrkii myös nuoruuden innolla kehittämään uutta arjen rutiineissa aiheuttaen pysähtyneisyyden ajan väelle ahdistusta. Aivan muulta alalta tulleena näkee asioita uudelta kantilta. Jatkoon!

Viimeinen työryhmäläinen tässä esiteltynä on Mette von Arkitöppönen.  Seurustellut jääkiekkoilijan kanssa ja on jonkinlaisen aatelissuvun viimeisen mutkan vesa. Tällä perusteella hän on asettunut muiden yläpuolelle. Asiaa auttaa, että hän seurustelee toimitusjohtajan kanssa, joten hän on vahvasti sisäpiirissä. Häntä varotaan tai mielistellään, riippuen tilanteesta. Huolimatta taustastaan on varsinainen oikea koulutus jäänyt toiseksi elämänkoulussa, reittä pitkin rämpiessä ei mokomaan ole ollut aikaa. Mette kummastelee mielellään asioita ja käy viestinviejäksi pyytämättäkin. Sotkee ja sekottaa asioita, eikä itse ymmärrä mikä taas meni pieleen. 



Työryhmän muutospalaverissa elettiin mielenkiintoisia aikoja työnohjaajan kummastelessa ryhmädynamiikkaa. Ainoa ääneenlausuttu pidempi kommentti tuli Kerttuli Keikauskakulta, joka pohti, miksei tässä palaverissa voitu juoda kahvia ja vaikka joku olisi kakkuakin tuonnut. Olisihan niin monta henkilöä ollut paikalla niistä nauttimassa. Varsinaiseen aiheeseen Kerttuli ei halunnut ottaa kantaa, ettei kellekään tulisi paha mieli. Eihän kukaan halua kuulla ikäviä asioita? Kaisan ääni toki kuulu yli muiden, ettei meillä mitään ongelmia ole, ongelmat ovat pomoilla, jotka eivät kuuntele meitä. 

Eräs työryhmään kuulunut kävi poislähtiessään esimiehen luona "lähtöselvityksessä". Esimies kysyi haluaisiko kyseinen henkilö suositella työpaikkaa jatkossa esimerkiksi ystävilleen. 
"Ei, en suosittele" vastasi lähtijä. "Haluan pitää ystäväni". 

Kummallisia ajatuksia hampaan poiston jälkeen

On monia kummallisia ruokia, jotka eivät minulle mistään kotoisin. Supisuomalaisiakin, mutta silti.
Näin loppuvuodesta alkaa olla karjalanpaistin osalta kiintiöt täynnä. Se on sellainen juhlien perussapuska näköjään, joka kummittelee lähes kaikilla kinkereillä. Toisinaan tuntuu, että emännät oikein kilpailevat kellähän se maukkain pata on tällä kertaa. Minä kyllä sitä syön, mutta en saa millaisiakaan kicksejä huomatessani pottujen kyytipojaksi tarkoitetun soosin. 
En juurikaan sitä tee, ei ole minun juttuni. Kaikkiruokainen karjalan poika kyllä varmaan sitä(kin) söisi.

Mies sai työaikanaan tarpeekseen kanasta/broilerista lounastaessaan pitäjän ruokapaikkoja usean vuoden ajan. Kotona hän ei sitä tahdo lautaselleen, minä taas pidän siitä. Sovittelukurssi!  

Rosollista mies ei pidä myöskään, punajuuri kuulemma maistuu sille itselleen. Maatalon poikana on varmasti pellolla kompastuessaan ehkä sitäkin hampaittensa välistä raapinut, minulla ei kokemusta. Rosollia kuulemma muuten söisi, mutta kun minä en tarjoile siihen kermavaahtoa. Kermavaahtoa rosolliin! Kerroin, että mielestäni kermavaahto maistuu sille ittelleen tässä ruuassa. Ei sen syvällisempää, kunhan sanoin. En tarjoa, enkä syö. Rosollia kylläkin. 

Porkkanat lähes kaikissa muodoissaan värisyttävät perheeni toista osapuolta. Yhteiset tuntemukset tulivat hoitokodilla käydessämme, jossa äidin porkkasosekeittolautanen tuli näytille. Siinä liemessä oli raavaalla miehellä kummastelua ja päätti siltä seisomalta, että tulevan vanhuudenpesän ruokalistat tsekataan tai edunvalvoja katsoo ennen siirtymistä toisten hoiviin. Epäili kertap....lla häviävän koko saadun energiamäärän. Tämän kyllä kuittaan minäkin.  

Tässäpä ravitsevaa porkkanalientä lautasellinen klo 16.00. Sillä sitä sitten jaksaakin aamupuuroon, jos sattuu silloin heräilemään. 
Mikäli nukkuu pidempään, on ruokaa sitten seuraavana päivänä lounaalla klo 12.00 jälkeen. 

                                       ... ja jouluruokia sen seitsemän kertaa pikkujouluissa...

No, niin! Ruoka pyörii mielessä kun on vellilinjalla. Iltaisten herkkuleipien teko on nyt hampaan poistosta johtuen pois listoilta. Onneksi mies toi jäätelöä ja saimmekin taas yhden hyvän pakastusrasian. Silti näen unta voileivistä.  

En pidä äitini miesystävästä tippaakaan!

Tänään minä sen niin päätin. 

Että pitikin tuollainen kumppani saada mukaansa ja siinä se on roikkunut jo kohta kahdeksan vuotta! 

En saa päähäni alkuaikoja, miten se tyyppi oikein luiri elämäämme vieden äidin mennessään. Suhde sen kun tiivistyy, mikään ei auta. Alkuaikojen merkkejä muistellessa tyypillä oli kovinkin vaikutusta ja valtaa. Äiti lähti niin herkästi mukaan kaikenlaiseen, ei ollut kykyä muuhun. 

Pirullisesti tyyppi vei osin minun sekä siskoni paikan äidin elämässä, siirsi vävyt sun muut sukulaiset jonnekin - vain hän oli jotain.

Tällaisia helyjäkin hän sai äidin hankkimaan, kilokaupalla. Edullisesti suoraan naapurista?...

naiselle, joka ei milloinkaan, ikinä aiemmin näitä olisi itseensä ripustellut! Mutta olipa tyypillä taas ote tässäkin kohdassa. Vaihtarina toimi oivallisesti vaikkapa Iittalan punaiset lasiesineet. 

Taisi olla äitiriepu niin pyörällä päästään, kielitaidotonkin vielä, tämän saksalaisen kynsissä. Yhteinen elämä oli ja on toisaikaista, taitaa tyyppi välillä huseerata muuallakin... Kerronpa vielä nimenkin, tiedätte sitten muutkin. Kyse on herra Alzheimerista. Varoa pitää ja vältellä, on se vaan sellainen jehu.  

Stailaus, lavastus ja niin edelleen, osa 2

Lauantaiaamu oli mukava, huolimatta tulevan päivän juhlatouhuista. Kerrankin olin aikataulussani ja näyttäisi siltä, että jää hieman aikaa hengähtää ennen vieraittemme saapumista. 

Tiskailin viimeisiä kippoja ja... voi pentele! 
Seisoin siinä lavuaarin edessä sukat märkinä. Koko lavuaarillinen vettä tuli kaapin kautta lattialle!! Päässäni pyöri kauhun ajatus tulevasta. Kolmisenkymmentä ihmistä kohta oven takana, tiskit ne tiskit...!! Joku putken osa petti pahasti ja niin edelleen.

Viileäksi tuuletettu keittiö, siivottuna ja puunattuna. Siitä se sitten lähti. Varsinainen hulabaloo. Lattia kuivaksi, kaapeista kaikki pois ja kuivausta sinnekin. Ole siinä sitten cool ja ajattele positiivisesti. Puhallin sysää lämmintä ilmaa kaappiin, synttärisankari konttaa keittiössä Linnan neito- teepaidassa vikaa etsien. Lattialla ämpärillinen perunoita odottelemassa kuorintaa. 

Eipä auta laulukaan nyt. 

Perunateatterin esitys on osaltani saunan puolella ja isäntä konttaa edelleen. Kauhukuva siitä, että hän on siinä keltaisessa paidassa vielä vieraiden tullssakin. Häntä kun ei pysäytä tankkikaan kun pitää joku asia selvittää.
Vikakin onneksi löytyy ja korjaamaan tulee yksi vieraistamme etuajassa. Siunattu asia! Mutta keittiössä oli kovin kuuma lämminilmapuhalluksesta johtuen, joku hintahan tästäkin lystistä piti maksaa.  

Tämä sessio sai taas aikaan verenpaineessa hyökyaallon. Just kun luulee... ja sitten otetaankin luulot pois. 

Olimme edellisyön kanniskelleen huonekaluja huoneesta toiseen, tehneet istumapaikkoja ruokailijoille ja siirrelleet pois jaloista kaikenlaisia omia virityksiämme. Vaan tätä harmia emme osanneet ennakoida, että tiskikone tekisi takapotkuissakaisen, vaikkakin nyt käsitiskauksessa tuli ilmi - onneksi. 

Työssäollessani eräässä ohjelmassa oli "Virkistä tilanne"-nappi. Tämä oli tosielämän sellainen.

Vieraat tulivat sitten ajallaan ja paikat ruokailuun löytyivät kaikille. On niin mukava tavata sukulaisia, kemuihin tullaan näköjään vauvasta vaariin. Niin pitääkin, vieraathan ne vasta juhlan tekevät. 

Tein tällaistakin tarjottavaa. Silakkarullia tomaatti-savukermassa. Voin sanoa, että kyllä tuli hyvää.

Soittilan Seppo oli musisoimassa ja kertomassa hauskaan tyyliinsä pitäjään sekä sankariin sopivia tarinoita. Musiikilla on aina elvyttävä voima, näin monta iloista kasvoa hyvien juttujen myötä. 
Vähän sellainen iltamatunnelma - vaikkakaan ei lopuksi ollut sitä puoltatoista tuntia tanssia.  

Sitten oli sama toiseen suuntaan. Koti palautettiin lähtöruutuun, kahden ihmisen tilaksi. Se kävi aivan hyvin jumpasta ja kermakakkujen jälkeenhän liikunta on hyväksi.  Hyvinhän tässä sitten kuitenkin kävi!