tiistai 16. huhtikuuta 2019

Keskivartalohenkilöitä

Keskivertovartalo... 
mietityttää tämäkin asia. 


Ennen oli vatsakkaita miehiä liikenteessä salihousuissaan, jotka hädin tuskin ylhäällä pysyivät. Ihanasti kuvioidut pöksyt olivat usein runtassa suuren mahan alla. Yhtälailla käyttäytyivät polveen olevat shortsit. Yhdistettynä vatsan seudulta pingoittavaan T-paitaan, mikä useimmiten oli saatu liikelahjaksi, mainospaitana tai ostettu ulkomaan matkalta vinkuintiasta halvalla.  Jotkut sinnikkäästi etsivät kauluspaitansa kaupunkireissuille. Kokonaisuudella oli kieltämättä letkeä kesätunnelmansa, kesän jälkeenkin. 




Naisilla oli myöskin salihousuja, nykyisin näyttää suosio olevan vaaleanharmaissa kotiolohousuissa, jotka eivät todellakaan imartele 44-48 kokoista takapuolta. Näillä saa kokoaan lisättyä vallan mainiosti. Toki niissä on mukava olla, sen myönnän. 

Naiset ovat lihavoituneet valtavasti näitten vuosikymmenten aikana, joita naisena oloni on kestänyt. Sen huomaa katukuvassa tahi kaupan vaatemallistoissa. 
Mitä isompi nainen, sen varmemmin on mustaa vaatetta, löysiä gollegehousuja, trikoita sekä tatuointeja. Lähes kaikilla on mustaksi värjätyt hiukset - ellei sitten ole punaiset. Ison ihmisen tulee olla kova? 

Itsekin olen massaa kasvattanut, se myönnettäköön. 42-kiloisena aloitin lapsenteon ja siitä se sitten lähti. Ei nyt sentään mahdottomasti, mutta liikaa mielestäni kuitenkin. Ehkä siksi lähdin tarkkailemaan muita olinko ainoa tässä asiasa. Enpäs ollutkaan. 




Isoäitini sanoi aikoinaan lihavista ihmisistä, että "onpas aikamoinen tuaro toikin"... silloin minua vaan nauratti. Muori esitti minullekin lapsen jälkeen, että kunnon liivit pitää naisen laittaa, että maha pienenee. En hankkinut, olisi kait pitänyt?

Katukuvassa on toki laihojakin ihmisiä. Välillä ajattelen, että ehkä mieluimmin hieman pyöreä kuin luun laiha... enkä nyt sano tätä ilkeyttäni. Naisellista pehmeyttä pitänee olla! ...eihän tissiliiveilläkään mitään virkaa ole, jos sisältönä on kaksi spanielin korvaa? (Minulla sentään on toisella puolella sinikonia ... toinen on luomu.) 




Mutta tuo keskivartalohenkilö. Paljon on sairauksia tiedossa ja niistä jatkuvasti puhutaan. Silti vatsa kasvaa ja ihmetellään mikä väsyttää ja kun ei viitsi mitään taivutella. Enkä minä työnantajana palkkaisi ketään ääretöntä mahakasta hommiini mikäli saatavilla olisi soukempi tyyppi. Sairastavuutta on helppo ennustella. 




Syödä pitää ja toki terveellisesti. Mutta edelleen olen Speden kanssa samaa mieltä siitä asiasta, että paras keino laitumiseen on liikunnan vähentäminen. Spede tarkoitti sitä liikuntaa, mikä tapahtuu lusikalla suun ja lautasen välillä. Eikä sitä viiniäkään ihan joka kissan ristiäisellä tarvitse tarjoilla.... 

















    

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Muuttovastarintaliike

Hain yli vuosi sitten äidilleni hoitopaikan vaihtomahdollisuutta hoidossa tapahtuneiden epäkohtien johdosta. Ei onnistunut. Työryhmä oli sitä mieltä, että äitini menee entistä sekavammaksi muutoksesta.



Toteenosoittamani epäkohdat eivät painaneet vaakakupissa mitään. Tämä kaikentietävä ryhmä naksautti nuijalla päätöksensä, josta toki olisi saanut jonnekin valittaa ... mutta epäilin, ettei siitä kummempaa muutosta heidän suhteensa tapahtuisi.

Mitkään tosiasiat tapahtuneista kummajaisista eivät siis sytyttäneet raatia toisiin ajatuksiin. Kaupungin edustajaa toki ymmärrän, eihän hän nyt omia tilaamiaan hoitopaikkoja lähde kovin mieluusti ajamaan alas. Joutuisivat myöntämään tehneensä huonon päätöksen ottamalla palveluntuottajaksi tämäkin pörssifirman. 




 Vaadin päästä tapaamaan kaupungin edustajaa sieltä valvontaorganisaation puolelta, pääsinkin. Päätin ottaa tyttäreni mukaan silmiksi ja korviksi, niin paljon kuraa oli jo niskaani tullut matkan varrelta. 

Hoitokodin johtajakin ilmoitti aiemmin minulle, ettei keskustele sähköpostin kautta enää kanssani. Olisi jälleen kerran pitänyt istua hoitoneuvotteluun hänen mielestään. Niitä neuvotteluja kyseisessä talossa olen istunut useita eri asioiden tiimoilta.
Eivät sentään hakeneet lähestymiskieltoa tai vaatineet edunvalvontaani purettavaksi, kuten kävi eräässä toisessa lehdissäkin olleessa tapauksessa. 
Työssä ollessani näiden viiden vuoden aikana järjestelin aikataulujani päästäkseni paikalle, koin vielä silloin hyötyä olevan - ajatuksen tasolla. Pikku hiljaa huomasin, että aina voi puhua. Mikään ei johtanut mihinkään. Pöytäkirjoja tehtiin ja kättä päälle lyötiin. Tilanne muuttui viikossa - kahdessa entiselleen. Äitiä pidettiin ilmeisesti yöaikaan lukkojen takana huoneessaan. Koko huoneen seinänviertä kiersi raapimajälki, joka sopi rollaattoriin. Kehää kiertäen väsymiseen asti ilman valvontaa kolmessa tunnissa yksin ollessaan ehtii kummasti!



Kokous siis pidettiin, kunhan valvontayksikön henkilö saatiin ensin paikalle. Oli tyystin unohtanut luvanneensa tavata meidät (monen aikatauluvekslauksen jälkeen!) kyseisenä kellonaikana. Oli kuitenkin varannut meille kokoustilan, joten ainakin ajatusta oli tulla paikalle.

Kokouksen anti siirron mahdollistamiseen jäytää minua vieläkin. Epäoikeudenmukaisuus, jota koen tapahtuneeksi järsii sisintäni aina kun muistan tämän hetken. Minulle lennätettiin (toki itse sen sallin huomatessani, ettei mikään muu auta) hankalan omaisen viitta ylleni. Henkilö, joka itkettää hoitokodin henkilökuntaa vaatimuksillaan, eikä ole mihinkään tyytyväinen. Äitini vielä asuu kahden hengen huoneessakin, vaikkakin maksaa aivan säällisesti pyydetyn hinnan. Syyt vaihtoon olivat siis siinä. Työrauhan julistus henkilökunnalle ja huone jollekin pariskunnalle. 

Missään kohdin ei vaakakupissa painaneet todistetut epäkohdat, ei kaltoinkohdellun vanhuksen olotila, ei mikään. Äiti oli nimenä paperilla, inhimillisyys tipotiessään. 

Salliessani tämän hankalan ihmisen maineen ylleni asetin itseni alttiiksi pienen kaupungin sisäänlämpiävälle ilmapiirille. Mikäli olisin vielä vaikkapa keikkaileva hoitaja, tämä tieto saattaisi olla jopa este työllistymiselleni! 

Kokouksen jälkeen sain kyllä palautetta jopa sähköpostiini asioista, etten niinkään väärässä ole ollut. Ei poistanut tunnelmaa, valitan. 

Nyt on kolme kuukautta mennyt. Äiti ei ole kertaakaan kaatunut. Kynnetkin osataan leikata nykyisessä paikassa. Hän on puhdas ja siistisi puettuna. Eikä häntä nukuteta nurkissa. Hän saa aamupalaa ja viidentoista tunnin ruokatauot ovat historiaa. Olen suunnattoman onnellinen, että äitini viimeiset ajat ovat lämmön ja huolenpidon keskellä. Hänestä huolehditaan, eikä sen sekavampi ole kuin yleensä tuon ikäiset ja kuntoiset deme-potilaat.  

Sen verran vielä, että kun lupa muuttoon tuli maksusitoumuksineen, sain itse kysellä paikat ja järjestää muuttotouhut. Kaupungin taholta ei edes ripausta tukea, missä paikkoja, millainen hoitokoti jne. Lista kourassa piti "arpoa" seuraavaa paikkaa. Onneksi kuulin uudesta avattavasta hoitokodista. Taisi olla helmilöytö. 
Pörssiyhtiössä on osakkeet laskeneet huimasti, kun menivät lupaamaan muutoksia Suomessa oleviin hoitokoteihin täällä paljastuneiden ongelmien suhteen. Siitäs saivat! 



perjantai 22. maaliskuuta 2019

Kissa kiitoksella elää

Olenpa mietiskellyt sitäkin miten vaikeaa on ottaa kiittävää palautetta vastaan. Sitä negatiivista tai rakentavaa (kuten nyt pitäisi sanoa) on jotenkin helpompi käsitellä. Pääsee oitis puolustelemaan tekosiaan ja sekös helpottaa. 




Kissavauvat varaäidin hoidossa

Mutta se kiitoksen vastaanottaminen. Mikä siitä tekee toisinaan kiusallista?  Onko sen takana tämä kuuluisa suomalainen vaatimattomuus? Kyllähän sen jokainen omassa nahassaan tuntee, mikä hyvältä tuntuu...


Tästä huolimatta tahdomme vähätellä itseämme, osaamistamme tai hankintojamme. Mitä siinä hetkessä miettiikään? Ettei tuo vaan luule minun kehuskelevan, niinkö? 






Voisiko sitä sanoakin puseroani kehuvalle jotain tämän suuntaista, että joo, kyllä minä itsekin olen sitä mieltä, että tämä on hieno....mutta. Mutta kun tuppaa sanomaan, että tämä on nyt vaan tällainen, ei mikään kalliskaan...

Menettäisinkö tuttavani, ystäväni, sukulaiseni, jos kertoisin saaneeni suuren lottovoiton mikä mahdollistaa kaiken tämän hankkimisen? Iskeekö kateus, vai olisinko sama kuin ennenkin?

Miten työpaikoilla? Saako siellä kiitosta oikeista asioista? Saanko kiitosta tekemästäni työstä myös työkavereiltani, vai muistetaanko minut kenties vain mukavana juttelijana? Sekin ehkä haluaisin olla, mutta se tekemäni työ ja työpaikka...


                                       Voiko kiitosta kerätä? Onko se sopivaa?

Työnohjauksessa käytetään yhtä juttua (kirje työkaverille) tällaisena kehujen keruulomakkeena. Jokainen ryhmäläinen kirjoittaa jonkin positiivisen asian sille henkilölle, jonka nimi on tilanteessa kiertävässä kirjeessä mainittu. Selkeästi toisinaan näkyy, että on vaikeaa kirjoittaa näkyväksi positiivista sellaiselle henkilölle, kenestä yleisesti tiedetään hänen olevan kuin vasemman jalan saapas ryhmätyöskentelytaidoissaan.

Vaikeaa on ottaa vastaan sitä positiivistakin. Olenpa työurallani nähnyt miten tällainen positiivinen palaute laukaisee jopa itkun. "En tiennytkään olevani tällainen, kukaan ei ole sanonut ennen "...

Tästä syystä on hyvä teipata tämä palautekirje työpaikalla pukukaapin oveen. Siitä sitä voi tarkastella etenkin niinä päivinä kun päivän tunnelma on muuten maton alla.

Entä kotioloissa? Miten siellä palautetta annetaan ja vastaanotetaan? Vonkaatko jatkuvasti  vastausta siihen oletko hyvä tahi erinomainen puolisko ... vai oletteko tilanteessa, että sitten  vasta puhutaan kun suhdanteet ovat oleellisesti muuttumassa?

Elämässä on hyvin vähän mahdollisuuksia tietää paljonko tätä olemassa olevaa aikaa on jäljellä. Kannattaa varmasti elää kuin viimeistä päivää siinä suhteessa. Anna palautetta, ota reippaasti ja ilolla sitä vastaankin. Palautetta saa varmasti helpommin itsekin, kun sitä antaa omalta osaltaan toisille. Kokeilla kannattaa. 

Viettäkää voimaannuttava viikonloppu. Sydänlämpöinen kiitos teille, jotka blogini parissa aikaanne vietätte. Mukava, että olet siellä! 

    



  




tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kunhan terveenä kuolla sais





Onnellisuusmittauksissa hyvin monet ovat tuoneet esiin hyvän terveydentilan yhdeksi onnellisuuden mittariksi. Se onkin varmasti arvo, jonka parhaiten tuntee vasta silloin kun sairastuu. Sairastutaan yleensä ”pahimpaan mahdolliseen aikaan”, mikä sitten voisi olla parempi hetki? Tuskin kukaan sanoo, että nyt tauti voisi sitten tulla, olen valmis.




Sairaanhoitajaksi opiskellessani sain opetella monenlaisia määreitä terveydestä sekä sairaudesta. Elettävä aikakin määrittää asiaa.  Koemme myös sairauksiamme eri tavoin. Verenpainetautiseksi luokiteltu voi sanoa olevansa terve, sellaiseksi hän itsensä tuntee hyvän lääkityksensä myötä.
Tutkiessani sukujuuria törmäsin myös kuolinsyihin, oli tauteja sekä tapaturmia. Kyläkunnittain väkeä vei punatauti. Sukulaismies kuoli pistoon, sydän vaiko sepäntakoma puukko?



Olen seurannut äitini elämää eräässä pörssiyhtiössä viisi vuotta. Tähän viisivuotiskauteen ennen muuttoa toiseen paikkaan liittyi monenlaista kummajaista. Lääkärien käynnit hoitolaitoksissa olivat useimmiten korvattavissa sairaanhoitajan puhelinsoitolla. Etänä siis hoidettiin vanhuksia, etänä kirjoitettiin lausuntoja vanhusta tapaamatta. Kuitenkin tekstin otsikkona oli käynti.
Erään tällaisen etälääkäröinnin seurauksena vanha äitini oli saanut mm. suuhunsa ”omat hyväkuntoiset hampaat” ja ”puhekuulo normaali tai lievästi alentunut”.  Tekohampaat oli ja toinen korva ollut 20 vuotiaasta umpikuuro, toisessakin korvassa oli kuulolaitteen tarve jo 25 vuotta sitten. Ihmeitä toki tapahtuu.

Muistisairaus asettaa hoidolle omia jännitteitään. Lääkäri ei millään voi muistaa potilaitaan niiltä ajoilta, jolloin asiat mahdollisesti olivat paremmin. Papereiden mukaan tehty hoidonlinjaus aiheuttaa sen sijaan aikamoisia tilanteita. Kolme vuotta kestänyt saattohoito antoi mahdollisuuden jättää ravinnotta, kaatuilevaa ja alati nukkuvaa ikäihmistä ei kysytty eikä kouraistu voinnin suhteen. Kuolema on odotettavissa papereiden mukaan, saattohoidossa kun oli. Kaatuilun ja huonon olon syyksi paljastui uudessa paikassa paha anemia.



Eipä siis ollut kummoinenkaan ihme, että lepäilyä oli ollut pitkin päivää. Lepäilyä yli ruoka-ajan, jos sitten seuraavalla ruualla olisi hereillä. Ennätysten tekoa tälläkin tavalla, 15-20 tuntia ravinnotta.  Verikokeiden otosta oli toteamus, että se ilmeisesti tulisi olemaan hankalaa ja sen ottamiseen tarvitaan useampi henkilökunnasta kiinnipitäjäksi. Näin hoito sinetöidään. Itse psykogeriatrialla vuosikausia työtä tehneenä en voi kuin kummastella tätäkin asiaa. Yksikössäni ei tullut kuuloonkaan olla ottamatta määrättyjä tutkimuksia. Jos kiinnipitoa tarvittiin, silloin pidettiin kiinni. 



 Kuka meistä nuoremmistakaan nälkäisenä, väsyneenä sekä puolipyörryksissä jaksaa olla kovin sosiaalinen? Tuolla uudessa paikassa verikokeiden otto onnistui kuitenkin. Saattohoidon aikaa voisi tarkentaa, vaikka muistisairaan kohdalla olisi ehkä vaikeaakin.
Henkilökunnalle on sälytetty kaikenlaisia tukipalveluille kuuluvia tehtäviä ja niiden viedessä varsinaisesta hoitotyöstä aikaa alkaa myös kyynistyminen. Tämmöinen ilmapiiri tarttuu tekijästä toiseen. Alati vaihtuvat työryhmän jäsenet eivät tunne toisiaan riittävästi, sen kummemmin hoidettaviaankaan. Omaisetkin tuppaavat valittamaan näkemistään epäkohdista, omaisestakin tulee riesa.



   
On siis tärkeää, että oma peruskuntomme pysyy tulevaisuudessa riittävällä tasolla, muuten emme tulevasta hoivastamme selviä. Tästä on hyviä esimerkkejä lukuisia tarjolla. Sotekin mietityttää, yksityistämistä kaiketi on tulossa lisää? Kevään luotoääniin liittyy kaikenlaiset "pörriäiset", jotka haluavat lisää jalansijaa. 




Itse toivoisin omaiselleni nautinnollisia ja hyviä hetkiä tähän elämänkoulun viimeiseen rutistukseen. Kuka sen oikeasti määrittää milloin kelläkin on eletyt ikävuodet täynnä, ellei selkeää tautia ole nähtävissä? Syömättä, juomatta sekä hoitoa vaille jätetty vanhus kyllä kuolee tässä leikissä ennen aikojaan. 

Nyt on silmälle ilo, että hoiva sekä huolenpito tuottavat tuloksenaan hyvänolon tunteita näille viimeisille ajoille, omaisellekin. Siitä, jos mistä kannattaa nyt maksaakin. 

  


perjantai 1. maaliskuuta 2019

Mitäs sitten keräät, kun posti ei kirjeitä tuo?

Ei tiedä kännykkäkansa siitä autuudesta, mikä odotti aikoinaan kirjeen odottelijaa! Se hiipivä jännitys siitä tuleeko minulle tänään kirjettä tahi kortti. Kirjettä juuri Häneltä - tietenkin.



(Kuvassa eräs painonvartijoistani. Hän ilmoitti syövänsä kaiken mitä olen lautaselleni ottanut. Näin pysyisin mitoissani!)

Ensipäiväkuorien kerääminen ja erikoisleimausten metsästäminen aikoinaan, mitä siitä tietää tekstiviestiensä lumoissa oleva - ei mitään. Mitä sitten voisi kansioon talletellakaan muiden ihailtavaksi, ei ainakaan noita viestejä. 




Postilaatikko sijaitsi mummulassa maaseudulla viettämieni jaksojen aikana erään maalaistalon aitan päädyssä. Siihen kylän yhteiseen laatikkoon tuli useamman talon ja mökin postit.Siinä sitten ne uteliaimmat ehtivät lukea korteista lähettäjät kuten myös sen postin lanseeraman postikortin, johon mahtui lyhyt ja seikkaperäinen viesti jostakin akuutista asiasta. Ilmankos kylällä aina joku "oli jostakin kuullut, että sekin sitä ja tätä... Välillä me nuoret ilkiöt lähetimme syöttikortteja, jotta saisimme nähdä miten kulovalkea leviää mäellä. Totta kuin rotta, juttuhan lensi. Me olimme tehtyyn hommaan oikein  tyytyväisiä.  




Tein suursiivousta korttiaarteissani. Voi taivas!! ... vuosikymmenten aarteet, mitä näille kaikille tekisin?

Siinä meni hetki jos toinenkin ... aikaa vei selailu ja yleinen tuijottelu. Pääsiäisetkin olivat korttimuistamisen aiheina aikonaan. Joulut ja kaikki mahdolliset henkilökohtaiset merkkipäivät. Työssä ansioituminen ja työpaikan vaihtaminen, niitäkin tapauksia kortilla muistettiin.

Kauniita ovat ja rahaa näihinkin jokunen lantti on mennyt lähettäjiltä. Ensipäiväkuoret toki oli omaa keksintöäni ja maksettavaa. 

Tuo erikoisleimauskin vaati aikoinaan intoa. Sanomalehteä piti tarkkaan katsoa. Siinä ilmoitettiin aina postitoimisto, johon joku merkittävä erikoisleimaus oli järjestettynä. Sitten vaan kuori omalla nimellä, osoitteella ja postimerkillä sinne. Jonkin ajan kuluttua tupsahti laatikkoon taas uusi keräilyihanuus. Että tätä rataa... vuosikymmenet. 



Posti harventaa kirjepostin jakoa. Eipä vaikuta uutinen minuun mitenkään. Harvakseltaanhan he nytkin jakavat. Jakoa ei ole joka päivä enää ollut pitkään aikaan. Osan laskuista saamme aamulla sanomalehden jaon yhteydessä. Mitä tällä postilaitoksella nyt on virkaa enää? Voisiko sen vähäisen lähetysten jakamisen hoitaa joku firma varmasti ajallaan. Eikä niin, kuten täällä maalla tapahtuu. Jakoreitti saa jäädä kesken, mikäli työpäivä näyttää lähestyvän loppuaan... sellaista se on nyt. Toista oli elämä ennen. Mummolasta löytämäni kortti, jossa takana oli viesti: "Tulkaa tänään kuuden autolle kassia vastaan"... aamulla oli postiin laitettu...

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Haaveileeko sinun lusikkalaatikkosi?


Yksi halvimmista harrastuksistani on seurata ajan ilmiöitä lehtien ja kaikenlaisten uutisointien esittämänä. Niissä meiltä odotetaan erilaisia toimintoja, vaaditaan ostamaan tai osallistumaan. Minä toimin ikuisena vastaväittelijänä. Ei minun tuota ostaa tarvitse, en halua omistaakaan, mutta kiinnostunut voisin olla.


Jokin aika sitten oli vauhdissa konmarilaisuus. Tavaraa lähti roskiksiin, kirppareille tahi siirtyivät huushollista toiseen. Ei-konmarilaiset mieluusti ottivat vastaan. Avonaisin kaapinovin näytettiin kuvia yksinään värjöttelevästä paitapuserosta sekä kausikengistä, joita oli vain yhdet kutakin sievässä rivissä. Hienoa hänelle, joka tähän pääsi.


Astetta kovempi oli kuolinsiivoukseksi julistettu kodintyhjennys. Nimestäkin voi päätellä, että nyt viimeistään kotia tyhjättiin. Kirppareita kiertävänä olen pannut merkille, että sinnehän ne siivouksen tuotteet ovat päätyneet. Toisen roska, on toisen aarre. Surullista on katsoa todellista kuolinsiivousta, jossa upeita käsitöitä tuodaan pois nykykodista. Eivät sovi sisustukseen, eikä ajatusmaailmaankaan. Pilkkahinnalla kaupataan välillä erittäin suuritöisiäkin tekeleitä. Tämmöistähän se sitten on, maailmanmeno.


Viimeiseksi tässä luin lusikkalaatikon järjestämisestä oikein. Oikea rytmi on kuulemma HAA-VEI-LU. toisin sanoen järjestys oikeaoppisesti kuuluu olla haarukat, veitset, lusikat. Tämä tieto nyt tässä muillekin jaettavaksi. Minullapa ei ole tuolla tavalla, enkä kyllä tapojani muutakaan. 




tiistai 29. tammikuuta 2019

Surullisen pirullista

Lehdet ja uutisoinnin kaikki mahdolliset välineet repivät hyötynsä vanhustenhoidon hoitamattomuudesta sekä näistä läheltäpiti- tapauksista. Puhumattakaan siitä, että on mahdollisesti tapahtunut kuolemaankin johtanut asia.

Olen itsekin taistellut viimeisen viiden vuoden ajan omaiseni hoitopaikan aiheuttamissa kommervenkeissä. On piruuttavaa ajatella, että näitä hoitopaikkoja mukamas kaupunkimme jotenkin valvoisi ja suorittaisi jonkinmoisia tarkastuksia jopa. Kissan peet. Valvonta ilmoitetaan suoritettavaksi etukäteen ja tiettynä aikana. Siinä haalitaan paikalle aivan varmasti tarpeellinen joukko "käsiä" osallistumaan hoitotyöhön. Listat ovat miten ovat. Olisiko kuitenkin yksi ja sama hoitaja esimerkiksi kahdella yksiköllä listoilla, taitaapa olla. 




Vanhan ja puolustuskyvyttömän ihmisen jättäminen suljettujen ovien taakse hyrräämään omin nokkineen on kammottavaa. Niin se vaan on. Kolmisen tuntiakin on liian pitkä aika. Tämä on kuitenkin se väli, joka siellä pitää pärjätä omiin neuvoineen. Sitten raportoidaan lattialle tehdyistä tarpeista ja yleisestä sotkemisesta. Mitäpä sitä muutakaan tekee, kun ei osaa. 

Nyt on noussut kuin sienet sateella hoitokoti toisensa jälkeen esille näitten hoito-ongelmien kanssa. Ei ole paha asia niistä jutella. Tein itsekin aikoinani oman työni ohella keikkaa pörssiyhtiössä ja siellä minä kuorin multaperunoita sairaanhoitajan tuntipalkalla. Muorit ja vaarit hääri omiaan, jos sitäkään. 



Saman vuoden aikana jo seitsemän kaatumista omaisellani sai sydämen kylmäämään, varsinkin, kun syynä oli aliravitsemus. On helppoa sanoa, että muistisairas tappelee syömistään vastaan.Toki tappelee, sen minäkin tiedän. Pari vuosikymmentä niissä hommissa voi tehdä minustakin jo asian tietäjän. Pari vuosikymmentä opetti senkin aikoinaan, että ruoka voikin maistua toisen tarjoamana ja toisessa hetkessä. Mutta sitten puhutaankin saattohoitovaiheesta kun ei syö ajallaan. 



Sellainen yleinen kyynisyys tarttui tuossa yksikössä hoitajasta toiseen kuin liian kauan jauhettu purkka. Ei ollut osaavaa johtoakaan kouluttamassa väkeään uusille urille. Tai jos oli, temppuili väki tätä vastaan.

Miten tämä maailma onkaan nyt tämmöinen? Kaikki pienet ihanat yksiköt ovat lopetettu tai lopettaneet. Hoito on näissä isoissa paikoissa kaupungin siunauksella. Siunaus on vähän väärä sana, se on oikeammin kirosana hoitamista ajatellen. 

Saas nähdä, mikä tulos tästä esperöinnistä syntyykään nyt! Se on ainakin varma, että politiikkaan pyrkivät seisovat päät kallellaan valmiina olemaan vanhusten asialla. "Kun vähän lisää valehtelee, niin uskoo vielä itsekin..."  sanoi entinen muorikin. Ja minun muorini on toisessa hoitopaikassa aikamoisen väännön jälkeen.