... nimittäin vanhustenhoidossa.
Lähes satavuotiaamme istui hymyssäsuin viimeksi tavatessamme. Se, jos mikä hämmästytti. Muistisairaus syö ihmistä ja muistikuvat haalistuvat sen myötä päivä päivältä. Ei ole enää oikein mitä yhdessä muistella, eikä aina tiedä keitä tässä on muistelijatkaan.
Kesätyttö hymysi muorin vieresssä, heillä oli edellisilta sujunut hyvin. Mummokulta oli päässyt iltasuihkuun, saanut lämpimät vaatteet ylleen ja juodakseen lämmitettyä kaakaota!! Oli kuulemma nukkunut koko yön oikein hyvin ja tänä päivänäkin vielä oli aurinkoinen tapaus.
Kesätyttö kysyi, voisiko tämän iltasuihkun ottaa vakituiseen käyttöön aamuisten toimien ollessa niin hankalia...
Enpäs tiedä millaisia ilmeitä päästelin asian kuultuani... eihän tämä nyt ole todellista!
On istuttu yli neljän vuoden aikana lukuisia kaikenlaisia hoitoneuvotteluja hyvän ja kohdennetun hoidon saamiseksi, on täytetty elämänkaaritietoja monta sivua, juteltu jonkunlaisen omahoitajankin kanssa useasti, keskusteltu muittenkin hoitoon osallistuvien hoitajien kanssa, otettu yhteyttä hoitolaitoksen toiminnanjohtajaan, koska tämä ikäihminen haluaisi käydä illalla suihkussa, eikä ikinä aamuisin!! Tämä muori, jos kuka, vihasi aamusuihkua lämpöisen petinsä jälkeen. Rakasti kotona asuessaan iltaisin lillutella lämpimässä suihkussa, kylpyammeessa aikoinaan. Vaan hoitoon joutuessaan kaikki lähti heittämään häränpyllyä!
Iltasella suihkuun pääseminen oli huomattavasti hankalampaa kuin varastaa kuningatar Elisabethin kruununjalokivet.
Kerran viikossa oli tämä autuas hetki tarjolla, eikä sitäkään pystytty toimittamaan asukkaan toiveen mukaan. Toive oli kirjattuna joka paikassa. Ei, sinne suihkuun mentiin aamulla, kahden hoitajan toimesta ja tapellen. eikös olekin laadukasta toimintaa?
Välillä tuntui, että oikein ponnisteltiin vastakkaiseeen suuntaan - ei tätä muuten millään selitä.
Sitten tuleekin kesätyttö, joka sanoo, ettei tällaisessa hommassa ole mitään estettä siirtää iltaan. Onnistuu talossa vaikeammallakin yksiköllä. Kyse on siis vaan hoitohenkilökunnan halusta, hoitotyön johtamisesta sekä asukkaan tahdon kunnoittamisesta.
Saas nähdä miten asiassa käy. Kesätyttö halusi pitää linjansa ja tulee esittelemään tätä muillekin. Luvassa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita... ei se niin helposti mene... kun ei ole neljään vuoteen muutenkaan mennyt. (Enkä ole pessimisti lainkaan, kaikki perustuu empiiriseen kokemukseen...)
Jospa mummollakin nyt olisi tuollainen tänä kesänä...
Olen saanut hyvää palvelua innostuneelta uudelta työntekijältä. Hän on kesätyönsä aloitteleva nuori. Tervehtiminen, huomiointi ja avuliaisuus. Kaikessa paistaa halu onnistua tehtävässään.
Tulen mielelläni toistekin asioimaan tänne, tapaamme varmasti.
Toivottavasti kukaan ei lannista ja latista tätä intoa. Sen kun voi tehdä niin helposti, olen nähnyt.
Työhistoriassani seurasin näitä kesäihmisiä "virkanikin puolesta", olin usein heitä valitsemassa tehtäviinsä ja toivoin luonnollisesti heistä mahdollisia tekijöitä pidempäänkin jaksoon. Mahdollisesti eläköityvien tilalle sitten aikanaan.
Asioilla on aina monta puolta kun tarinoita kerrotaan. Lomalle lähteneet eivät aina millään tahtoneet uskoa työpöytäänsä ja tehtäviään sijaiselle. Se oli jotenkin etukäteen jo ajateltu menevän mönkään. Mustasukkaisuutta omista tehtävistä haistelin monasti. Oliko pelottava ajatus, että sijainen saattaisikin oppia hommat hujauksessa ja kehitellä neljässä viikossa lyömättömiä ideoita?
Naisvaltaisia aloja kun edustin kummassakin isommassa hommassani, tuo sijaisuusasia joskus toi esiin sen kateuden, jota valitettavasti naiset äkisti elättelevät. Niitä seuraamuksia sitten ratkottiin joskus tulisestikin.
Miehet tuskin jaksavat innostua kastelemaan kirjoituspöydän tuolia vedellä?Entäpä oman tuolin piilottaminen ja tilalle kauhea riiskale jostain varaston perältä tai tuolin säätönappuloihin ei saa koskea - pääkallo ja sääriluut piirretty paperiin vinkiksi...tällaista ei kyllä mies tee!
Kyse koko hommassa oli vain työtehtävien jakaminen toiselle ja sijaisuuden onnistuminen sen kautta. Mielipiteitähän nuo edelliset edustivat...
Sijaisen piti imaista itseensä koko toimintakulttuuri sekä tehtävät nopealla aikataululla. jossain mentiin nippelitasolle, uitiin syvällä pinnan alla ja toisaalla sitten salattiin tehtäviä. "Ei minuakaan kukaan perehdyttänyt aikoinani"... opetelkoon.
Tällä asenteella ei sitten opeteltu uusiakaan tehtäviä omassa hommassa.
"Ei kerralla kaikkea"... lomakauden jälkeen eläköityvät saattoivat pantata tietojaan. "Kerron sitten lisää kun tulen lomalta". Tekikö itseään tärkeäksi vielä viime metreillä? Entäs jos sairastuisi, siinä sitä sitten olisi neuvot antamatta.
Toisaalta sitten voisi ajatella, että perustetaanhan sitä uusia työpaikkoja ja niissäkin toimitaan ilman vanhoja malleja. Opitaan tehtävät ja hommat sujuvat.
Hiljaisen tiedon siirtäminen oli joskus POP. Tänä päivänä ei siitä enää kuule pihaustakaan.
Itse ajattelin tuosta asiasta eri tavoin. Hiljaisen tiedon osuus, miten se onnistuisi muuttuvassa työyhteisössä? Olisiko kaikki "tieto" tarpeellista lainkaan vai siirretäänkö jämähtäneitä tapoja tehdä töitä?
Monet ovat kertoneet ettei heidän työtehtäviään voi kirjata paperille. Tämä minua kyllä kummeksuttaa! Miten voi suoriutua hommistaan, jos niitä ei ole mahdollisuus kirjoittaa näkyviin. Toimintakansiota ei voi tehdä, ei mitenkään.
Monasti pitkään samassa työpaikassa samoissa tehtävissä olleet henkilöt olivat kuin laput silmillään ympäröivästä maailmasta. Nähtiin vain se oma pieni savannitilkku, jonka valitettavasti omistikin työnantaja. Omaa kenttäänsä naarasleijonan tavoin hallitsevat olivat muutoksen maailmassa raskaita kohdata. Pelko uudesta oli ilmassa kuin pahanhajuinen hengitys.Savannin ilmankosteus kuitenkin oli muuttumassa muuutoksissa ja sinne tilkulle astuisi uusia tekijöitä muuttui ääni kellossa.
Tehtäviä lähdettiin muokkaamaan sellaisiksi, ettei uusi ihminen niistä saisi otetta ei sitten millään. "Soita minulle kotiin, vaikka olenkin lomalla"... neuvontaa siis lomaltakin oli saatavissa. Savannia piti hallita.
Kaikki kummallisuudet päättyvät aikanaan ja varmasti työyhteisöissä iloitaan vilpittömästi väen vaihtumisista muulloinkin kuin lomien päätyttyä. Uutta verta yhteisöön, se virkistää!
Monastihan ne tehtävät tulee uskomattoman nopasti tehtyä "kesätytön" ansiosta. Hänellä ei ole tunnesiteitä eikä vielä paikkakohtaisia juuriakaan kasvanut. Minä tervehdin ilolla uusia tekijöitä!
Se oli sitten viides kaatumiskerta valvotussa laitoshoidossa tänä vuonna. Tällä kertaa toinen asukas tuuppasi lähes satavuotisemme nurin. Eikä taaskaan missään henkilökuntaa.
Näitä kaatumisia on ollut tälle vuodelle todellakin useita ja niihin liittyy aina kärsimystä.
Minun mieleni on tämän päiväisestä kaatumisesta ja siihen liittyvästä seikkailusta murheellinen. Kirjoitan tätä itku kurkussa. Sieltä palvelutalosta hänet laitetaan menemään kuvaukseen hektiseen keskussairaalan päivystykseen omin nokkineen taksikyydillä. Muistisairas, lähes kuuro afaatikko!! Vieras ympäristö, vieraat ihmiset. Ei siellä ole rauhallista tunnelmaa eikä aikaa odotella viestien perille menoa. Puhutaan hyvästä hoitamisesta.
Kokemuksia vielä karvaa ennen kuolemaa tulee hankittua hänelle tällä konstilla. Ei vaan muista tapahtumia, mutta tunnelma jää päälle joksikin aikaa. Niin uskon.
Suuri pörssiyhtiö rantautuu ja voitontekeminenhän perustuu mtä suurimmassa osassa hekilöstömenojen pienuuteen. Suomessa sosiaalikulut ovat tunnetusti ikävän suuret. Kun paikalla ei ole tarpeeksi työntekijöitä, pörräävät nämä muistamattomat keskenään ja kun tielle eksyy joku "sopimaton", tuupataan se syrjään.
Aamukymmenen jälkeen reissuun lähetetty ikänainen palasi äsken takaisin. Syömättä mahdollisesti eilisillasta tähän hetkeen kun aamunsa nukkuu, saavutus sekin?
Hoitohenkilökunnan vähyys on surullista. Surullista on sekin, mitä tästä "hoitamisesta" oikein maksetaan. Ei riittäisi hoitajana toimivan lähihoitajan kuukausipalkka tähän ylelliseen asumismuotoon, ei varmaan päällikköhoitajankaan. Eipä silti, jos he joutuisivat elämästään saman maksamaan olisi varmasti toinen ääni kellossa. Tietävätkö he edes hoidossaan olevien ihmisten maksamistta maksuista?
Kotona asuminen aikoinaan oli vaarallista, pelottavaa ja jatkuvasti täynnä isoja sekä pieniä kysymysmerkkejä. Kun tämä paikka tuli, olin hyvinkin onnellinen asiasta. Nyt suvun vanhin olisi turvassa pahalta maailmalta, hoidossa ja huolenpidossa.
Monenlaista tuli hoitolaitoksessa tapahtuneeksi ennen tätäkin päivää. Edellisen johtajan aikana oli ruoka täysin ala-arvoista ravintosisällöltään. Se asia parani erinäköisten vaikuttavien seikkojen myötä. Mutta aina jotain vääntöä. Enemmänkin liittyy kaikki siiihen, ettei sitä elävää henkilöä tahdo hoitamiseen saada palkattua. Toimintakertomuksessa lukee selvällä suomenkielellä asiasta, mutta sitä ihmettä odotellessa....väki vähenee, mutta pidot eivät parane.
Taas on kesä edessä ja sijaiset tulevat. tämä uusi kaarti yrttää parhaansa, mutta eivät tunne hoidettaviaan sitäkään vähää kuin vakituiset.
Oma vanhuuskin tässä mietityttää. Kuka meitä sitten hoitaa ja mikä sitten aikanaan hoitamiseksi luokitellaan? Millaiseen luukkuun minut lykätään?
Olen itse tehnyt aikamoisen taipaleen ikäihmisten hoitajana niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossa. Olen kuulunut myös hoitotyön johtajiin. Siksi minulla on mielipiteeni asioista. Ei vanhustyössä auta pellekäynnit kotiin eikä ympärillä hyrräävät robotit. Elävä ihminen vastaa pilleriä mennen tullen. Laadukas hoito vanhustyössä perustuu hyvin koulutettuun henkilökuntaan ja hyvään johtamiseen. Sitä odotellessa.
Omaiseni on siinä tilanteessa, ettei hän ymmärrä tätä hoitamattomuutta ja huolenpidon puutetta. Hän on omassa maailmassaan omien käsitystensä kanssa. Niiden vallassa ja voimalla hän sitten osallistuu asioihin - tai on osallistumatta.
Sodista selvinneenä, rankasti fyysistä työtä tehneenä sekä läsnäolleena siinä kuuluisan "elämänkoulun" oppilaana hän on nyt hyvin lähellä päästötodistustaan. Toivoisin ja soisin, että tämä jatkoluokka olisi hänelle hieman kevyempi koettelemuksiltaan.
Voi itku.
Vielä loppukaneettina sellainen seikka, että tällainen hoitolaitos ei sitten ole vastuussa tästä tuuppaamisesta mitenkään. Sain ohjeistuksen tehdä rikosilmoituksen vastapuolesta ja tämän kotivakuutus sitten pitäisi olla se, joka maksaa omaiseni kulut. Pörssiyhtiö tarjoaa siis vain pelikentän näille onnettomille. Pahoiteltiin luonnollisesti tapahtunutta. Johan on touhua.
Niin, sitten vielä...On aivan oikein lähettää vanhus taksimatkalle ilman saattajaa, koska matka on n. 2 km ja sairaala ottaa vastuu potilaistaan. Saattaja ei siis ole tarpeellinen.
Silmät pystyssä kuuntelin juttua jäätelöstä, joka ei sula kuin +40 asteessa. Ei tipu eikä lirise kätösille. On se vaan hieno keksintö taas kerran. Kait.
Olen jäätelön ystävä mitä suurimmassa määrin. Minä en tarvitse edes kesää syödäkseni herkkuani. Kaikki säät ovat sopivia.
Tätä jätskiä pistellessäni mietin kuulemaani uutista tuosta sulamattomuudesta. Pysyy kädet siistinä, eikä vaatteillekaan valu... joopatijoo. Mutta miten meidän sisuskaluissa se jätski käyttäytyy? Harvalla taitaa olla 40 asteen kuumettakaan, jotta se herkku nesteytyisi... Mitä sille tapahtuu, mitä syöjälle tapahtuu...
Tarvitsemmeko todella tämän keksinnön?
Toinen juurikin samana päivänä kuulemani juttu käsitteli sveitsiläisten uutta tapaa tehdä seuramatkoja. Näiden reissujen takana on heidän maansa kalleus ja yleinen hintataso mm. roskien kuljetuksissa. Nuukana ja tarkkana kansana sveitsiläiset pakkautuvat automobiileihinsä roskiensa kera ja huristelevat rajan yli Ranskaan.
Siellä he sitten etsivät sopivan tai sopimattoman paikan kipatakseen autosta ylimääräiset "matkatavaransa", näin on taas omat kulmat siistinä. Maksutta luonnollisesti... voi näitä tapoja.
Toisaalta sitten... turha on kauhistella ulkomaan asioita, vaaleanpunaisia koirankakkapusseja tahi maksullisia muovikasseja kun omassa maassakin toimitaan kuten kuvassa. Nämä "etelän varikset", joita mökkikuntaani etelästä tulee lähtevät viikonlopun jälkeen takaisin. Paluumatka alkaa tästä jätepisteestä, jonne he kippaavat kaiken mökeiltään tulevan p-n.
Jokaisen viikonlopun jälkeen on maanantaina tällainen näky odottamassa. Sikamaista touhua. Varaa on ostaa uusia kalusteita, tehdä remppaa ja juoda viinaa, mutta muutamaa euroa ei löydy jätemaksuihin. Periaatehan se tämäkin on.
Marjareissulla törmäsin kerran metsään vietyyn sohvaan ja sohvapöydälle nostettuun televisioon. Hirmuinen vaiva, metsäautotietä kuljettu kamojen kanssa.... olisi voinnut huristella päällystettyä tietä kierrätyspisteelle. MUTTA kun se maksaa...
Maailmankaikkeuteen sopeutettuna varmaankin hyttysen pissi meressä, mutta jokseenkin suututtavaa.
Paras juttu on tämä tomaattilajike, joka kasvaa kohisten. Kukkii komeasti jo nyt. Toin siemeniä Riikan torilta itselleni matkamuistona ja kaikki kolme lajia ovat voimissaan, etenkin tämä, josta pitäisi kehittyä ruskeansävyinen jättitomaatti. Nähtäväksi jää.
