Hermannista heinään

Sukuni naispuoliset henkilöt viljelivät erilaisia vanhoja sanontoja, joita pikkulapsuuteni ja nuoruuteni ajan kuuntelin kyllästymiseen saakka. Erkistä sitä ja tätä, perunat maahan ennen Kustaan päivää ja Hermannista heinään. Muitakin sanontoja piisasi puheliaalla naisväellä, niistä ehkä joskus toiste.

Hauhon kirkolla järjestettiin perinteinen Heinäpäivä-tapahtuma. Päivä keräsi runsaasti katsojia; vanhuksia tuotiin jopa paikallisesta hoitokodistakin seuraamaan tätä työnäytöstä, jota monet ovat tehneet työvuosikymmeninä aivan tosissaan. Paikalla oli muitakin entisiä emäntiä ja isäntiä, talon tyttäriä ja poikia. Sitten oli niitä, joiden elämään ei sellainen touhu ollut milloinkaan osunut. Hyvä, jos lehdessä joskus kuvan olivat nähneet.

Muisteluksia herätti touhu kovasti. Kuka oli mitenkin työnsä tehnyt ja millaisissa olosuhteissa. Seurattiin silmä kovana käsipelillä heinää niittänyttä miestä. Tekikö mies tosissaan, vai oliko näytösluontoista kenties. Hyvät pisteet hän sai työstään, niin päättelin.

Mutta ne traktorit! Eipä ollut mies eikä mikään, jonka ei jonkinlaisia väreitä tuntenut traktorin jyrähdettyä käyntiin.  Se käynnistysjyrähdys teki varmasti aikamatkan aina istumalihaksiin saakka vanhojen isäntien ja maalaistalon poikien kohdalla. Kolme traktoria kertasi äänen komiasti. Muistelukset kiihtyivät. Millainen peli oli missäkin talossa, kuka ajoi ja kuka ei. . Kaikilla oli sanansa tässä kohtaa sanottavana. Mies innostuu aina koneista, se on taas todistettu.

Naisten muistot pyörivät peltopuuhissa nekin. Kuka oli tehnyt mitäkin pellolla mitäkin osuutta.  Raskasta, pölyävää ja hikistähän se oli ollut kaikkinensa. Nappulatytön virassa oli ollut meitä muutamia, sitäkin oli mukava muistella. Eväitten syöntiin päästiin aika nopeasti. Naisväkihän niitäkin järjesti. Ei ollut kylmäpakkauksia kummemmin, kylmäketjusta ei edes osattu puhua. Maito oli vanhassa viinapullossa, siinä se säilyi sen päivän. Kävi kahviin ja lapsen kuppiin. Itsesuolatun palvilihan suolakiteet rapisivat, hyväähän se mokoma oli ja nälkä oli varmaankin paras mauste?

Siinä yleisön joukossa seistessä huomasin vanhusten ilmeiden kirkastumisen heinäntekoa seuratessa. Toisinaan vaivihkaa joku pyyhkäisi silmänurkkaansa. Silloin joskus he olivat vahvoja, vastasivat tilan hommista. Luopumisen haikailua, sekin kuuluu elämään.

Talkookahvit oli tapahtumanjärjestäjä turauttanut kukkakuppeihin, kahvia hörpittiin kaadetun heinän tuoksussa ja traktorin pörpöttäessä taustalla. ”Tää on niin tätä…”