Kaiken se kestää...

... vai kestääkö?

Rakkaus nimittäin. Koska siihen tulee parasta ennen päiväys näkyviin? Kestääkö eläkkeelle jäänninkin seuraukset vai ottaako oitis ohimoon... kokopäiväiseksi suhteeksi muuttuminen ruuhkaisten työvuosikymmenten jälkeen muuttaa olotilaa. Ollaan yhdessä-yhdessä aina. 

Näihin omiin vuosikymmeniin on mahtunut erilaisia työaikoja, joiden kanssa eläminen jo itsessään on ollut haasteellista. On eletty tylsiä yhteisiä maanantaista-perjantaihin vuoroja, on kestetty minun siirtymiseni yöhoitajaksi useaksi vuodeksi (tähän yhdistettynä 3,5 vuotta samanaikaisia sairaanhoitajaopintoja päiväsaikaan), sitten tuli kaksivuorotyö yhdistettynä kumppanin ma-pe työhön. Arvaatte, että vapaita viikonloppuja hoitotyössä tuli harvakseltaan. Sellainenkin kokeilee suhdetta, ei voi suunnitella oikein mitään yhteistä ja tuttavapiirissä on aina henkilöitä, jotka eivät todellakaan ymmärrä ettei sieltä töistä nyt saa viikonloppua vapaaksi silloin kun tahtoo. Kun meillä olisi ne kekkeritkin järjestettynä...

Sitten ottikin ohraleipä. Muutin hoitotyön päällikkönä päivätöihin. Olimme yhdessä viikonloput. Vuosien jälkeen totuttelu kahdestaan tällaiseen malliin oli aluksi hyvin outoa, vaikkakin mukavaa. Sen viikonlopun tiesi tulevaksi ja saattoi sopia tuohikuussa pukinpäivän viikonloppuun aivan mitä tahansa. eipä silloin työ rasittanut. 
(Kuvassa on kuitenkin ruisleipä, itse tein)

(Kirstille kiitos tuosta kuvan mustikkakukko-ohjeesta)

Meillä kahdella on ollut hyvä tiimityö aina, joten uskalsin jo nähdä jonkinlaisia unia vaiheesta "sitku". Sitku ollaan eläkkeellä niin....ei sitä todellisuudessa paljoa ehtinyt työssä ollessaan suunnittelemaan. Enempi ehkä vee-päivinä mietti ja itseään lohdutti. SITTEN kun...

Emme suunnittele hervottoman pitkälle muutenkaan lomia sun muita, se on niin virkistävää päättää, että NYT! lähdetään ja katsotaan sitä tai tätä. Kaksi aikuista ihmistä ja valmis maailma ympärillä. Tienpällä näkee ja kokee. Kotonakin on hyvä ihmetellä tilannetta - toisinaan.

Nyt kun olen ollut jo kohtuullisen kauan vakituisen työlämän ulkopuolella, on hyvä miettiä jakson antia. Onkos tullut tilannetta, että tekisi mieli kattaa vain yksi lusikka kakkulautasen viereen? 

No, ei nyt sentään! Yhteistähän tämä on, kärsimyksen määrä taitaa olla vakio, kohde vaihtelee.
Se täytyy myöntää, että yllättävän täysipäiväistähän tämä eläkkeellä olo on. Kuten toisellakin osapuolella, nykyhommista tai harrastuksista riippuen - yhdessä ja erikseen. 

Jo tuo ruokatouhu on minut yllättänyt. Ai, meillä pitää olla kaikenlaista popsittavaa!! Ennen olin "turvassa" tältä miettimiseltä monta tuntia päivässä kun söin tai söimme muualla. Kyllähän sen ruuan aina tekee, kunhan keksii mitä listalla on....

Kalaa on tullut, kiitos hyvän harrastuksen. Onpa meillä ainakin ruokaa tiedossa! Tässä on kalapihvit kuhasta. Joku sanoisi, että on hyvän kalan tuhlausta tehdä siitä jauhamalla pihvejä. Vaan mitäs väliä sillä, kunhan syötyä tulee?

Mies tössöttelee kalahommiaan. Minä olen itseväitellyt hortonomi, touhuan omia juttujani.
Tämä jako takaa meille "omat aikamme". Toimii meillä ja se riittää. 

Rakastan varhaisia aamuja. Niin mieskin. Hän järvellä, minä kahvikupin kanssa ihailemassa auringonnousua. On mahtavaa havaita se hetki, ettei olekaan kiire minnekään. Istua rauhassa kuuntelemassa luonnon ääniä, katsella miten päivä kehittyy. Sanomalehdenlukukin on kuin ohjelmanumero, ei enää vilkuile kelloa toisella silmällä. Pieniä on ilot, mutta...

Jo sekin asia, että näin sateisen kesän kohdalla hoksaa, etteihän tässä mennyt yhtään lomapäivää huonon sään kanssa painiessa. Lomapäivät ovat vielä käyttämättä, ei tarvitse edes sairaslomalla niitä siirtää. 

 ... kaiken se siis kestää, kurjan säänkin.