Kolmen vartin vitutus

Eipä ollut vaikeaa kiihdyttää itseään apinanraivoon tuolla hoitokotikäynnillä jälleen kerran. 
Sataa ikävuottaan lähestyvä äitini on jotenkin joutunut silmätikuksi henkilökunnan ja minun välisten kysymyksien myötä. Tämä muori onnetoinen muistamattomana ei luonnollisestikaan ymmärrä honkaa eikä haapaa tapahtuneista - mutta tunnelman, jossa on ja elää, sen hän aistii. 

                             

Olivat varanneet uuden hoitajan selittämään minulle asian todellista tilaa. Tämä pikkuruinen muori on nyt niinniin hankala hoitaa ja me kaikki olemme sitä mieltä. (Ensin pelästyin, että aikookos ne lykätä äidin mun matkaani - "hoida kotona äitis"!)
Aamulla herätettäessä tämä pikku mummo on kynsiä selkää myöten, eikä tahdo nousta pesuille. Miksi pitäisi herättää aikaisin?? Eikö voi antaa nukkua...

Siis nostetaan lämpimästä petistä, viedään suihkuun ja sitten takaisin pedatun sängyn päälle ilman peittoa, tukka märkänä ja ikkuna auki... hoitajalla on niin hiki aamupuuhen aikaan? Aamupalaa ei kuitenkaan tarjoilla, koska tämä mamma kiertyy kippuralle ja nukkuu. Nukkuu ja saa ruokaa vasta lounaalla. Toki sen verran herätellään, että se kuuluisa rauhoittava menee, on silloinkin vielä niinniin vihainen. Onhan ensi viikolla taas suihkupäivä luvassa... 

Paleleva ja sekaisin oleva vanhus on yksin yölläkin monta tuntia. Nyt vasta kuulin, että hoitaja kiertää siellä kolmen tunnin välein! Yöllä valvoskelevana ja sekavana "häntä pitää kyllä käydä katsomassa useimmin". Mutta silti sitä yksinoloa ja aikaa erilaisiin askarteluihin on riittämiin. Samanaikaisesti hoitaja jättää varsinaisen deme-yksikkönsä tehdessään näitä kiertojaan...liekö sekään oikein ja asetusten mukaan.

Nyt vain minun pitäisi kuulemma jotenkin ymmärtää, että kyse on saattohoitovaiheesta tällä kohdin. Voihan viulu. Tokihan minä nyt sen verran ymmärrän, ettei äidillä ole enää samaa matkaa vuosia edessäpäin, mutta toivoisinpa niiden jäljellä olevien olevan jotain muuta. 
Hoitaja katsoo minua pää kallellaan. Meistä on niin mukava kun on nuo elämänkaaritiedot hoitotyön apuna. 
No, voi persialainen tori tätä seurakuntaa! Uskaltaudun väittämään, ettei nyt kaikilta osin ole taidettu lukea niitä sivuja ja siellä olevia asioita. Päin vastoin, kuulemma. Uskallan vielä väittää, ettei se ainakaan näy arjessa. Veittehän muorin kirkkoonkin, vaikkei se ole asiasta ikinä piitannut tahi oikein tykännyt...

Tuntui niin turhauttavalta käydä sitä keskustelua, koska oletusarvo oli, ettei mikään johda mihinkään.
Nämä käynnit ovat henkisesti raskaita omaisellekin. En voi asioille juurikaan mitään. Samoja asioita kelataan ja niistä olen tehnyt kaupungin valvontaan raportteja. Hoitajamäärät, ravitsemustila ja siihen liittyvät kysymykset. Joojoo ja näin tehdään jatkossa. Sitten pikku hiljaa taas palaillaan entiseen uomaan.
Hoitajia on siellä aivan liian vähän hoitoisuuteen nähden. Samanaikainen siivoustyö, ruuanlaittto ja pyykinpesu (Kodinomaisuus, pah!) hoituu vuorossa olevien tai olevan vastuulla. Kaikki tuo aika on hoidettavalta vanhukselta pois.

Toinen omainen kävi pikavisiitillä aamusta tässä muutama viikko sitten. Hän järkyttyi hoitajataustansa myötä aamutouhujen ankeutta. Teki valituksen asiasta. Nyt minä kerään satoa siitä(kin) valituksesta. Katsotaan nyt, minkä vastineen sieltä saa. Ainakin on liioiteltua kohteliaisuutta, jopa jotenkin ilkeilevää henkilökunnan taholta. Siellä on pomo joutunut koville, jakaa veetuilua alaspäin ja henkilökunta kiittää omaisia tapahtuneesta asiasta. Viimeksi tuntui, että vaikka olisin mennyt henkilökohtaisuuksiin, olisi hoitaja ollut varmasti samaa mieltä asiasta ja taputellut muoria olkapäälle.

Kummastelin, miksi puolikuuro ja muistisairas äitini istui selin muihin ruokailijoihin ruokasalissa. Sotkeeko, häiritseekö muita? Ei kuulemma. Oli kuitenkin siirretty pois entiseltä paikaltaan yhteisestä pöydästä sivupöydän ääreen. Hän näki vain vastapäisen seinän ja takana oli naurua ja puhetta, elämää. Eikö tämä voi aiheuttaa  jonkinlaista harhaa tai levottomuutta kun ei oikein tiedä mitä takana tapahtuu. Eipä siinä kummempaa, uusia tulijoita näkyi olevan sen sijaan sisäänajettavana porukkaan. Hyvä edes se. 

Vaadin, että äiti laitetaan istumaan pikkupöydän päähän nähdäkseen jotain. Ei elettäkään. Otin muoria hoitajaotteella minäkin ja siirsin hänet. Nyt hän istuu ja näkee muita.

Viime käynnillä äiti lauloi, heijasi rollaattoria ja kuuli selvästi ääniä, koska kehoitti minua olemaan hiljaa, hän kuunteli.  Kyselin, oliko jotain lääkettä annettu nyt tänään erikoisesti. Ei ole mitään uutta. Ainahan äitisi on tuollainen. 
JAA MINUN ÄITINI?     
Äidillä ei ole pätkääkään laulunääntä. Hän ei ikinä laulanut yhtikäs mitään, enkä näilläkään käynneillä neljään vuoteen ole nuotinperääkään nähnyt ilmoilla. Oli pakko lähteä pois - juuri ja tässä kohtaa. 

Nämä hoitokotikäynnit ovat yleensä sellaisia tunnin pätkiä. Sen jaksaa muori ja sen jaksan minä sekä kyytihevoseni. 

Minua ensin suututti, suomeksi sanottuna ... just niin. Se sama tunne, joka velloo toisinaan käynnillä päälimmäisenä. Miksi ei välitetä ja kohdella ihmisarvoisesti ikääntynyttä ihmistä! Sitten tulee suru ja itku. Toisinaan mietin, itkenkö jo omaakin vanhuuttani. Tällaistako se tulee olemaan?Toivottomuus, kun asioihin ei pysty vaikuttamaan. Raha kyllä sinne kelpaa. 

Yhtenä päivänä pakatesani ylimääräisiä tavaroita kaapissa ylähyllylle tulin nostaneeksi kaapin päälle ylimääräisen sijauspatjan. Kaapin päällä oli ne neljän vuoden pölyt - takuulla. Eteisessä oli nuori miespuolinen siistijä, jota pyysin pyyhkäisemään kaapin päällystä. Hän kysyi, meinaakos mummu sinne kiivetä. Liikkuvainen kun on. Että revi siitä.