Haloota päivää!

Jokaisella nassikallakin on nykyään kännykkä ja se ei ole mikä tahansa doro. Älyä pitää olla, pelejä ja vaikka mitä ominaisuutta. Siihen sitten kailotetaan vauvasta vaariin kaikki asiat turuilla ja toreilla ympäristöstä välittämättä. Ei ole Suomen kansa vetäytyvää sorttia omista asioistaan jaaritellessaan... 

On pysähdyttävää muistella oman perheen puhelimen hankintaan liittyviä aikoja. Samoin niitä hankaluuksia, joita ilmeni toisinaan kun sitä peliä ei huushollissa ollut. Maalla mummolassa oli puhelimeton elämä, koko kirkonkylässäkin oli vain yksi automaatti aikoinaan.  Tarkennukseksi nuoremmille, siis koppi, jossa oli yleisöpuhelin ja puhelinluettelo. Koppiin mentiin sitten kourallinen kolikoita handussa, jota asian pystyi toimittamaan. Siellä kaikuvassa kopissa sitten suhistiin lemmenasiatkin, mutta ASIOITAHAN pääsääntöisesti hoidettiin. 

Mummon peräkammarissa koisin sinä pyhäaamuna, kun tuli eteen oikein puhelimenkäytön opinnäytetyö kaikkine liepeineen.

Olin 17- vuotias ja yöjalassa ollut. Väsytti luonnollisesti, kuten kaikkia tuon ikäisiä ja varsinkin pyhäaamuna. Heräsin siihen kiljaisuun, jonka mummo päästi "nyt vaari kuolee!" No, niin, ei siinä murkkukaan sen jälkeen koisinut. 

Vaari oli pudonnut aamukahvipöydästä permantoon ja varmaankin kuollut jo ennen kuin pää lattiaan osui. Mummo lähetti minua kiireesti soittamaan apua  naapurimaalaistalosta, jossa oli tuo keksintö - puhelin. Sinne minä polkaisin koko nuoruuden tarmolla, matkalla miettien kelle sitä sitten pitäisikään tässä tilanteessa soittaa. Ei ollut harmainta hajua mitä tehdä...

Selitykseni olivat varmasti maailmoja syleileviä tapahtuneesta - en oikein tiennyt kuinka tuolle puhelimenlainauspyyntöä vastaanottavalle emännälle asiaa olisin kertonut. Aloin hätäännyksissäni puhua arkun hankkimisesta (eikös ne kuolleet arkkuun laiteta?) ja sitä soittoa yrittelin. Topakka emäntä sanoi, etten nyt ensimmäisenä arkkua tarvitse, vaan soita lääkärille. Tämä antaa luvan siihen arkunostoon, heillä oli ilmeisesti kuoltu joskus aiemmin ja osasi minua neuvoa. 
Siitä sitten kilautin opastetusti kunnanlääkärille, joka pyhäaamun rauhansa menettäneenä huokaisi ja lupasi tulla asian toteamaan. 

Sitten takaisin mummmolaan, jossa vaari makasi lattialla sinisenä kasvoiltaan. En ollut aiemmin kuollutta nähnyt, joten tapahtuipa kaksi jännää asiaa samana päivänä... tuo puhelin ja ennen kaikkea kuollut lattialla. Mummo oli kuin pois päiviltä. Lääkärin käytyä mummo sai taas topakan itsensä takaisin ja komensi minut jälleen reissuun, soittamaan taksia.  Se arkku piti hankkia. 

Ei ollut toimintamalleja, eikä TV:tä opastamassa. Ei koulussakaan tällaisesta oppia annettu. Mutta pian sitä ihmisenlapsi oppii kun on tiukka paikka. 

Näin pyhäisenä päivänä toisinaan sanomalehden tultua muistelee noita muorejaan. Kuinka olikaan tärkeä katsoa lehdestä kuolinilmoitukset. Muistella ihmisiä ja miettiä kenet tuntee ilmoituksista. Äitiparka vaan kotona asuessaan oli saada rauhoittavia kun nuori hoitaja ahdistui "asiakkaan liiallisesta kiinnostuksesta kuolemaa kohti". No, niillä kymmenillä ei mammalle lääkettä tarvitse sellaiseen vaivaan, paitsi hoitajalle. Olisi vaan lukenut ilmoitukset ja antanut toisen hetki muistella. Sillä se tauti olisi mennyt ohi... tai olisi soittanut minulle asiasta ennenkuin innostui lääkettä ehdottelemaan...