Kun ei jakseta...

Olen tässä kummastellut Koronakärvistyksien aikaan ilmiötä, joka liittyy oman huushollin hoitamisiin. On perustettu jopa jonkinlaisia tukitoimia auttamaan arjesta selviytymistä. Nyt en tarkoita pelkästään puhua rahasta, vaan arjen pyörittämisestä. Tai siitä, ettei siihen kyetä. 

Tätä Korona-aikaa ei vielä ole eletty kovinkaan pitkään ... minun mielestäni ... ja jo nyt kuullaan uupumista siihen, että pitää omalle perheelleen tehdä neljäkin kertaa päivässä apetta ja samaan aikaan tehdä etätöitä sekä keksiä askaretta  omille, itsetehdyille muksuilleen. Tämä seikka kummastuttaa minua. 

Toisalta, ymmärrän kyllä asian. Jos miettii sitä "normaalia" arkea (peilaan tätä tuntemiini lapsellisiin) ja ajankäyttöä, alkoi aamu aina hyvin vaudikkaasti. Tarhoissa oli tädit valmiina ja puuroakin sai. Nopean herätyksen ja kyydityksen jälkeen alkoi vanhempien työpäivä. Siellä oli valmis ruokapöytä, samoin muksuilla hoitopaikoillaan. Työhön keskityttiin, kuka mitenkin. Lapsia leikittvät ammatti-ihmiset. Iltapäivällä kotiin, pikaista syömistä ja harrastuksiin. Harrastuksista vastasi jälleen vieras ihminen. Jäi sitä omaa aikaa, jonka voi käyttää vaikka omiin juttuihinsa, kaupassa käymiseen jne. Mikäli vanhemmlla oli omia harrastuksia, ohjasi niitäkin yleensä joku vieras ihminen.

Sitten harrastusten jälkeen kotosalla alkoikin sosiaalisen median ilta, jossa jokainen otti omat härpäkkeensä kaivautuen sohvatyynyjen uumeniin iltapalaan saakka. Sitten pesulle, pisullle ja nukkumaan.  Huomenna sitten taas sama. Elämä oli todella helpompaa, kun suurimman osan päivärutiineista haltuunsa ottikin aivan vieras ihminen. 

Nyt sitten ollaankin uupuneita, kun kaikesta pitää itse vastata ja tarvitaan taas vieras ihminen nostamaan perhe suosta. 

Kuulun siihen ikäpolveen, joiden vanhemmat elivät sota-aikaan hyvinkin rankoissa tilanteissa. Appivanhempani tulivat aikoinaan siirtokarjalaisina Hämeeseen, appiukko soti monta vuotta yhteen putkeen. Tämän poissaolovaiheen maatalon töistä vastasi anoppini, jolle oli siunaantunut lapsiakin useampi. Nämä emännät tekivät myös miestentöitä pelloilla, koska miehet siis sotivat muualla kuin omassa pihapiirissään. Eivätkä tulleet normaalin työajan puitteissa kotiin. Sotaa kesti vuosia ja sekin oli mielestäni hyvin rankkaa, koska ei ollut mitään takuita siitä, että se puoliso sieltä palaa elävien kirjoissa. Niitäkin palaajia oli, jotka olivat elossa, mutta heidän sisäinen elämänsä kuoli sinne Kannaksen nurkille, Raatteen tielle tai jonnekin muualle. Joku emäntä sai yhden aikuislapsen lisää. 

Hämeessä, jossa itse elän, ei näitä tulijoitakaan otettu avosylin vastaan. Epäilyttäviä olivat tulijat. Mutta silti jaksettiin tehdä ja hoitaa asioita. Ei nimittäin ollut vaihtoehtoja. 

Oma umpihämäläinen isoäitini opetti sietämistä ja kestämistä, ollen itse malliesimerkkinä oman historiansa kautta. Niin piskuisesta torpasta lähteneenä, suuren lapsilauman vanhimpia kertoili oman selviytymistarinansa meille nuoremmille . Sill0in ei sellaisia talentteja ollut, joista lehdistö olisi hurissut. Aihetta kirjoittamiseen olisi ollut kylläkin.

Nämä naiset jaksoivat hoitaa asioita, kun heidän oli pakko. Ei se herkkua ollut, kuulin sanottavan. Mutta ei ollut muuta mahdollisuutta elämässä, mikäli elää meinasi. Tämä nykyinen kermaperseitten yhdyskunta on tottunut saamaan kaiken valmiina, kaikkia pitää pehvasta tuupata eteenpäin ja silti elämä on yleensä niin "vitun paskaa", jos menee eri tavoin kuin eläjä haluaa. Kaikilla pitäisi olla kivaa ja omaa laatuaikaa! Miksi ihmeessä sitten perustetaan perheitä? Hankitaan lapsia ja kultainen noutaja... rakennetaan tuloihin nähden liian suuri talo ja opetetaan koko sakki elämään hienommin kuin edellyttää. Huono itsetunto ja kateusko siitä mitä naapurissa näkyy? 

Siinä vaiheessa, kun vaikeuksia alkaa tulla, jaetaankin jo lusikoita. Tätä jakoa voidaan tehdä useitten eri koosteiden kanssa. Mutta sitä omaa huushollia ei tahdota oppia hoitamaan. ei keksitä lapsille tekemistä, eikä osata tehdä arkiruokaa, josta riittäisi seuraavalle päivällekin. Kavahdetaan perunasäkkiä hiilareitten pelossa, mutta hörpitään punaviintä rappusilla ja fiilistellään. Silloinkin, kun pitäisi opetella arjen hommia siinä liian suuressa pytingissä. 

                                                       Siis, en kestä! 

Koetakaa nyt vaan opetella kestämään. Siitä opista saattaa olla vaikka hyötyäkin. Omiannehan hoidatte, se pitää muistaa.