Viimeiset 95 kuukautta

Aikakausilehti lupaili,  vajavaisin tiedoin kylläkin,  95 kuukautta miehelleni ja minulle yhteistä aikaa jatkoon. Liekö aprillipila...?

Tosikko tai en, otin jutun tosissani. Miten käyttäisin tuon laskennallisen ajan hyödykseni... ja mikä ilo tahi hyöty minusta itsestäni olisi puolisolleni.

Nyt kun olemme 24/7 yhdessä, tulee tässä suhteessa välillä fonttikokoonkin muutos. On tuo aina saatavilla, puuttuu asioihini jne... Mutta, ihana, että on siinä. 

On tapahtunut paljon asioita meidänkin aikanamme. Paljon on tapahtunut aivan lyhyellä ajalla. Suomen kansa, maailman onnellisin, on joutunut Koronan hyppysiin. Perhesuhteemme ei onneksi ole niin tiiviit kuin Italiassa tahi Espanjassa. Ehkä se onkin ollut pelastuksemme. Emme pussaile tahi kättele etelämaalaisten tahtiin. Siunatut jäyhät suomalaiset jököttäjät!

Miehen suku, kuten moni muukin, otti ja lähti Karjalasta käskettynä sota-aikana. Tuli tänne Hämeeseen, asettui naapurustoomme, vaikkemme hämäläisinä ajatuksesta pitäneetkään. Söivät sieniäkin, paistoivat joka viikko piirakoita ja naiset kulkivat toppatakeissa talvella. Outoa oli tuommoinen väki silloin. Mutta käskytys otettiin tosissaan. 

Tämä tilanne nyt oudostuttaa meitä kaikkia. Liikkumisvapauttamme rajoitetaan. Vallan tavatonta. Kapinahenkeä oli ilmassa, mikäli someen olisi uskominen. 

Vain koiraa saa ulkoiluttaa ja jossain maassa siihenkin on lupalappu oltava. 

Matkattaisikin, mutta toisaalta...ei sitten yhtään.

Yhteistä aikaa voi viettää olematta ihan vierekkäinkään. Järvellä on kohta tilaa, eikä tuolla metsässäkään tungosta tuppaa olemaan... ellei lasketa jäniksiä. Huippukohta on Koronasta tulossa, joten saadaksemme tuon laskennallisen ajan, pitänee ohjeistusta noudattaa. 

Käsien pesu, kotona pysyttely... sillä me voimme kietaista sankarin viitan harteillemme. Pelastamme itsemme ja läheisemme. Sepä vasta jotain! 

Pysykää terveinä siellä, mukautukaa tilanteeseen. Tässä ajassa on paljon hyvääkin!