Tsuida-duida, osaaks sä uida?

Muutama tunti tuossa itäsiiven vattupusikossa teetti halun mennä järveen. Hyttysenpistoista ja paarmanpuremista pääsee parhaiten eroon sillä konstilla, auttaa toki hikiseen oloonkin.

Mutta sittenhän mä hokasin! En osaakaan uida. Tuli nimittäin mieleeni juuri lehdessä ollut juttu kansalaisten uimataidosta. Tai taidottomuudesta. 

Matalikossa uiskenteluni ei siis täytä uimataidon määrittelyä. Minä olen vain pulikointitaitoinen. En nimittäin osaa uida selkää, enkä ole koskaan halunnutkaan oppia. 50 metriä on täydelliseen suoritukseen vaatimuksena, osana 200 metrin kokonaismatkasta... En muuten pistä päätänikään veden alle, paitsi joskus harvan kerran ja vain, jos vakuutun ettei kukaan ole likikään minua.

Kaikki tämä vaikeus johtuu siitä, että minut on säikytelty lapsuudessa sen verran hyvin, että asia toimii vielä näilläkin kymmenillä lamaannuttavana. 
Äitini pelkäsi kuollakseen vettä ja hänen pelkonsa oli rajoittava tekijä myös meidän mukulien uimaanoppimiselle. "Polviin asti saa kahlata ja sitten käännytte rantaan päin..." ui siinä sitten, maha karahti kiville oitis. Naapurin mukulat pomppivat veneestä järveen ja me tuijotimme silmän suurina voiko noinkin tehdä. Äiti huokaili moista menoa ja ennusti luonnollisesti jotain pahaa tulevaksi. Ei vaan tullut. Meillä jo puolireiteen vedestä kiinnijääminen tiesi "koivuniemeä". 

Vaan kokeillahan sitä lapsena pitää kaikenlaista. Sukeltamaankin opin salaa harjoittelemalla. Menin hevosen uittopaikalle, siellä oli syvempää. Opin heittämään vedessä kuperkeikkaakin, olin onnesta soikea! Äiti oli viikot kaupungissa töissä, joten maataloa emännöivän mummon hoteista karkaamalla onnistuin nauttimaan osaamisestani. 

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. En nimittäin malttanut pysytellä pois rannalta viikonloppuna vaikka äiti oli käymässä. Kahlasin rantaani taas tekemään juuri oppimiani voltteja. Silloin se tapahtui. Voltinmutkassa veden alla joku tarttui minua päästä ja piti tiukasti kiinni. En päässytkään pintaan. Yskin ja piehtaroin, todetakseni äitini peloittaneen minut pahanpäiväisesti. Pinnalle pääsy ja äidin näkeminen ovat ikuisesti mielessäni. Sainhan vielä risuakin kaupan päälle, mutta se vesikoe jätti jälkensä. 

Minä siis äsken pulikoin, olkoon nyt sitten niin. Osasinpas tulla reissultani juuri ennen hervotonta ukkossadetta. Saas nähdä, nouseeko kanttarelleja lähipäivinä
Pitäisiköhän tehdä vadelmista likööriäkin jouluksi... tuli taas huippuhyviä vattuja monta litraa. 

Vieläpä muistan erään vanhan rouvan, joka kiinnitti kelluvan narun vyötärölleen ollessaan mökillä yksin uimassa. Jos lähtö koittaa uimareissulla, löytyypä narun avulla nopeasti. On kuulemma lapsille helpompaa...