"Lääkkeestä on aina hyötyä...

... ellei potilaalle, niin apteekille."

Nyt olemme sitten kumpikin viettäneet vuorollaan sekä osin päällekäinkin kunnon kesäflunssaa. Lapsenlapset jättivät tautia ensin ukille, sitten minulle. Tämän 45 vuoden yhteisen elon jalostamana sitä osaa näköjään tämänkin asian hoitaa näinkin sujuvasti. Toinen toistaan tukien. ("Pois linjalta! - sanoi maamittari jänistä"...)

En ole koskaan ollut mikään hyvä potilaana, no, ei kyllä tuo toinenkaan osapuoli. Olo on tuskainen, tulee kyllä sanavarastoonkin taas paljon uusia, vivahdekkaita lausumia. Osa lausumista hyvinkin spontaania.  Jo luovuttaisi mieluusti taudin edelleen kiertoon. Konjakkikaan ei lääkkeenä auta, eipä ole maittia. Huonoissa kantimissa olemme. 

Köhiessäni yön pitkiä tunteja tuli mieleeni nämä sairausasiat flunssan lisäksi osin työhistoriani, osin oman elämäni kautta. Muistanpa erään vanhan emännän, joka aikoinaan meni miniäksi maalaistaloon. Sielläpä vallitsi sellainen kulttuuri, että puhua sai, jos oli sairas tai sairastumassa. Muuten ei kukaan ollut toisesta kiinnostunut. Vuosikymmenten ajan tapahtunut "koulutus" piti vielä vanhoilla päivilläkin, hän avasi aina keskustelun sanoilla "Mun pää on sitte sukkela tänään". Hyvä repliikki, jolla päästiin pitkälle. Päässä ei ollut mitään sen kummempaa vikaa, mutta puheisiin kun piti päästä. Kasvot autuaassa hymyssä hän sukkelaa päätään kummasteli. 

Eräs mielenkiintoinen asia oli sairaudesta unelmoiminen. Toive, että saisi sairastua oikein vakavasti. Toisaalta - pelkäsi, että entäs jos... Imuroimalla itseensä monenlaisia oireita ja kuvitelmia vaivoista sai ilmeisesti huomiota aikansa, kunnes lähipiirit kyllästyivät  lähtien etsimään apua tälle onnetoiselle. Mutta! Sitä sairaudenhimoa ei voinutkaan ottaa pois, siihen olisi jäänyt tyhjä paikka, silloinhan olisi olut vielä kurjempaa kun ei ole mitä surra ja veivata. 
Eikä kuollakaan voi määräajaksi, palatakseen katsomaan ketkä oikein olivat todellisia ystäviä ja surivat kunnolla. Tällainen jatkuva sairaudessa märehtiminen on sukulaisillekin raskasta. Eipä ole elämässä muuta mukavaa kuin taudit ja niitten etenemiset. Eikä olotilasta pois haluta. 

Olemme jo jonkin aikaa seurailleet erään pariskunnan eloa eläköidyttyä ja rouvan jäädessä ikipotilaaksi vaivoineen. kun ei ole minkään valtakunnan halua omatoimiseen kuntoutukseen, pyrkimykseen selviytyä asioista itse. Mies passaa ja häärii vaimon ohjeiden mukaan kuin kotimaisen sketsin sankarihahmo. Rouva sanoo kuulemma vain kerran mitä hän tahtoo.. (Sanoo, että hyppää ja mies kysyy kuinka korkealle...) Pelottaa tulevaisuuskuvat. Kiltti mies taipuu vaikka aidan vitsakseksi. 

Syvissä vesissä näytän minäkin menevän nyt flunssani kanssa. 

Nyt pitää saada taas toimintakyky kuntoon itselläkin. Pihalla viikonkin poissaolo näkyy. On se vaan jännä juttu. Jos teet siellä jotakin "nysväämistä", tuntuu, ettei se nyt missään näy, vaan jätäpäs "nysväämättä", jo näkyy. 

Iloisiakin asioita kuulin. Tytär sai jatko-opiskelupaikan juhannuksena juhlittuihin merkonomiopintojensa valmistumiseen. Tyttärentytär pääsi "heittämällä" sisään yliopistoon, vaikkei kertomansa mukaan " jaksanut enää kunnolla lukea pääsykokeisiin". Viimeksi mainitulla on suuria muutoksia tulossa elämäänsä opintojen myötä. Näin ne lintuset lähtevät siipiään kokeilemaan.

Tähän äitiin ja tyttäreen liittyvä muistikuva tulee vielä tässä teillekin iloksi tai hyödyksi. Lapsosen tehtyä "töllön töitä", hän joutui vihreälle sohvalle miettimään tekosiaan. Siinä se muksu napitti posket punaisena ja keltainen munakello tikitti kahden minuutin jäähyä, jonka aikana äidin ohjeiden mukaan piti miettiä tapahtunutta. Kulmat kurtussa oli ja mietintä toimi. Kello soi, oli rangaistus kärsitty. Mistäpä muksu muuten olisi ymmärtänyt, koska sieltä sohvalta saa poistua. Eikä näköjään traumaattinen kokemus. 

Tänään vielä sataa, joten toipilaspäivä ja huomenna ihan pihalle!