Näin loppuvuodesta alkaa olla karjalanpaistin osalta kiintiöt täynnä. Se on sellainen juhlien perussapuska näköjään, joka kummittelee lähes kaikilla kinkereillä. Toisinaan tuntuu, että emännät oikein kilpailevat kellähän se maukkain pata on tällä kertaa. Minä kyllä sitä syön, mutta en saa millaisiakaan kicksejä huomatessani pottujen kyytipojaksi tarkoitetun soosin.
En juurikaan sitä tee, ei ole minun juttuni. Kaikkiruokainen karjalan poika kyllä varmaan sitä(kin) söisi.
Mies sai työaikanaan tarpeekseen kanasta/broilerista lounastaessaan pitäjän ruokapaikkoja usean vuoden ajan. Kotona hän ei sitä tahdo lautaselleen, minä taas pidän siitä. Sovittelukurssi!
Rosollista mies ei pidä myöskään, punajuuri kuulemma maistuu sille itselleen. Maatalon poikana on varmasti pellolla kompastuessaan ehkä sitäkin hampaittensa välistä raapinut, minulla ei kokemusta. Rosollia kuulemma muuten söisi, mutta kun minä en tarjoile siihen kermavaahtoa. Kermavaahtoa rosolliin! Kerroin, että mielestäni kermavaahto maistuu sille ittelleen tässä ruuassa. Ei sen syvällisempää, kunhan sanoin. En tarjoa, enkä syö. Rosollia kylläkin.
Porkkanat lähes kaikissa muodoissaan värisyttävät perheeni toista osapuolta. Yhteiset tuntemukset tulivat hoitokodilla käydessämme, jossa äidin porkkasosekeittolautanen tuli näytille. Siinä liemessä oli raavaalla miehellä kummastelua ja päätti siltä seisomalta, että tulevan vanhuudenpesän ruokalistat tsekataan tai edunvalvoja katsoo ennen siirtymistä toisten hoiviin. Epäili kertap....lla häviävän koko saadun energiamäärän. Tämän kyllä kuittaan minäkin.
Mikäli nukkuu pidempään, on ruokaa sitten seuraavana päivänä lounaalla klo 12.00 jälkeen.
No, niin! Ruoka pyörii mielessä kun on vellilinjalla. Iltaisten herkkuleipien teko on nyt hampaan poistosta johtuen pois listoilta. Onneksi mies toi jäätelöä ja saimmekin taas yhden hyvän pakastusrasian. Silti näen unta voileivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti