Katuma 25 vai kylätaajama suuren kuusen takana?

Eilinen dokkari Katuma 25 on varmasti muistissa sen nähneillä? Muutamien, ilmeisesti perheettömien hemmojen elämästä kertova kolmetoistaminuuttinen kaljanhuuruinen kooste päivien kulumisesta. Ja kyllähän ne päivät näyttivät kuluvan hyvin. 

Mikä tämän dokkarin anti oli katsojille, mitä tästä kostuimme? Tämän kauttahan voi arvottaa taas omaa elämäänsä, kokea paremmuudentunnetta, harmitusta yhteiskunnan parasiiteista, pelkoa asuinalueen arvonlaskusta ja vaikka mitä! Tällaiset tositarinat, koko talon väki pakattuna näiden hemmojen muotoon, päästävät myös tirkistelyhimon valloilleen, voi kauhistella sen myötä viinamääriä ja lorvailua yhteiskunnan siivellä. 

Katkaisuhoitotyökokemukseni antaa ajatuksen, etteipä tässä ole kummempaa tehtävissä. Syöksykierrettä voi jollain tapaa hillitä. Nämä hemmot ovat jo menetetty. Voiko onnellisuus/tyytyväisyys ollakin jotain tällaista? Ottavatko he roolin, joka on tarjolla? Eivätkö he haluakaan parempaan elämään... ja kuka sen paremmuuden määrittäisi?

Ruokaa saa ylenmäärin ruoka-apupisteiltä, joten "varaa" juomiseen löytyy, eikä muuhun ole haluakaan. Kadotetut tilaisuudetkin ovat osa elämää. 

Mutta, mutta. Suuren kuusen takaa lähtee kylätie kiemurrellen talojen välissä. Se oli aikoinaan aikamoinen väylä lauantai-iltaisin tanssiin menevien autovirtojen laahatessa edestakaisin. Kylä nieli pölyä vielä pyhänäkin. Muuten ehkä virikkeitä tarjoamattomassa ympäristössä jokaisen piti ponnistella oman elämänsä sankarina. Draamakerrointa ei tähän osioon tarvita, se oli silloista elämää. 

Eloni ekan kymmenvuotiskauden aikana tuo kylänmutka ihmisineen tarjosi minulle puitteita miettiä kaikenlaisia juttuja. Moni asia kirkastui vasta myöhäisemmällä iällä. Mukulana sitä pelkäsi enimmäkseen örveltäviä tai erikoisia naapureita.

Muistaako joku vielä Masan tarinaa, josta kirjoittelin joskus? Masan perhe asui täällä myöskin. Voi Masa! Räkänokkainen porsaanpunainen pikkupoika. Äidin helmanliepeessä kulki lapsuus, aikuisuus meni viina- ja lääkehuurussa. Äiti toimi naarasleijonana vaanien omalla savannitilkullaan vaan eipä pystynyt pelastamaan pientä isoa poikaansa maailman pahalta.   

Masalla oli kuitenkin siis hehtaareja takanaan, hän sai paremman armon muitten silmissä tästä syystä. 

Mäen päällä öljytynnyrin puolikkaalla kattopaikatussa harmaassa hirsimökkösessä asui Villehard. Pieni, mustasilmäinen ja nokinen ukko. Jotenkin pelottavan näköinen tullessaan kylän yhteiselle postilaatikolle. Oli varmaankin ystävällinen, mutta niin auttamattoman musta ja likainen. Muistan hänen ihohuokostensa mustat pilkut vieläkin! Harmaat, pitkät ja takkuiset kiharat tursusivat lippalakkiräysän alta. Villehardin ryyppäily tapahtui jokseenkin tyylikkäästi nurkan takana. 

Arvatkaas mitä! Tämä mustikka toi minulle yhtenä päivänä suklaarasian - jota en kuitenkaan uskaltanut avata milloinkaan. Eipä ollut namusetä tämä kuitenkaan...mutta ne mustat pitkät kynnet rasiaa ojentaessa! Rasia oli kyllä avaamaton, mutta silti... miksikö sain rasian? Uskoisin, että siksi, kun tervehdin häntä siellä postilaatikolla.  

Siitä eteenpäin tien molemmin puolin oli pari erikoista perhettä, ekassa huudettiin ja lisäännyttiin kaljan voimin. Toisessa vaan huudettiin. Tämän kohdan ohitin aina juosten, sillä puhuttiin, että ekassa huushollissa miehellä oli kertomusten mukaan ase ja herkkä sormi. Tämä tulikin todistettua, sillä eräs kesäasukas sai huvilanpäätyyn sarjan hauleja aivan kuin näytiksi. Tulituksen kohteeksi joutunut mies sitten uskalsi vaatia aseen poisottoa ja se tapahtuikin. Aikaisemmin ei ollut uskallusta, ei edes nimismiehellä kuulemma. 

Sitten oli perhe Katiskanperä. Rouva toimi naisyrittäjänä myyden vaikka mitä. Mies toimi paikallisena alkoholiliikkeenä myyden vaikka mitä. Mukulat sen sijaan tekivät vaikka mitä. Katiskanperäläiset järjestivät kylämutkassa asuville aina tasaisin väliajoin erilaista ohjelmaa.

Mies möi viinaansa, silloin milloin sitä jäi häneltä tähteeksi ja myyntiin. Vaimokulta ei niinkään viinaa myynnyt saati juonnut. Koettipa pitää miestä ja poikaparvea kurissa - siinä onnistumatta. Paikallinen ryysyrantahan tästä tuli, ulkoisestikin.

Ei ollut eu-tukia, eikä paikallista viinakauppaa. Kaikki piti hankkia jotenkin keplottelemalla. 

Viinaa joivat isännätkin. Siihen aikaan oli sodasta kulunut sen verran vähän vuosikymmeniä, että muistot pakottivat kännipäissä avautumaan ja joskus tilanne yltyi puukkohipaksi saakka kun sitä ymmärrystä vaikeista olosuhteista ei toisen kaaliin muuten saannut sopimaan. Viinanhuuruisten tapaamisten aikana näytettiin pirtinpenkillä aina saksihyppyjä, jotka päättyivät epäonnistuneeseen alastuloon. Viipurin pommitetut kukkaistutukset herkistivät sodan kokenutta kaunosielua ja viinanjuonti päättyi useimmiten kyynelehtimiseen. 

Seuraavana päivänä olikin sitten hiljaisempaa täälläkin, eikä edes kalastus ottanut sujuakseen. 

Tarinoita (dokumentteja) näitten ihmisten elämästä tässä "lähiössä" kerrottiin rutkasti. Aihetta varmasti piisasi. Sukupolvien vaihduttua yksi toisensa jälkeen, syystä tai toisesta, alkoi uusi puhe. Tämän kylämutkan rakennusten ja rantamaitten arvo laskisi, onhan naapurusto varsin kummallista. Ennen toppuuteltiin ja siedettiin. Emännät saattoivat antaa perunoita tai jauhoja ensi hätään, mutta peltotöissäkin näitä hemmoja oli toisinaan tienaamassa tiliä. Maksupäivänä he kuitenkin häipyivät ja olivat kohtuullisen ajan reissuillaan. 

Että sellaista menoa.  Eivät he kottaraispönttöyhdyskuntaan ikinä olisi sopineetkaan. Kumpikin porukka ovat oman aikansa mallisia.