Kun maailma ei riitä

Taas sama tyyppi esillä. Ohjelmasta toiseen saattaa olla hyvä putki jollekin julkimolle.
Minua katsojana se alkaa kyllästyttää oikein huolella.

Sehän nyt ainakin on saletti, että tyyppi pääsee tekemään ruokaohjelmaa jonkin kokiksi vihkiytyneen kanssa ja samalla jutustellaan "syvällisiä". Onnetonta räpellystä ja keskustelun anti .... mikäli nauramisen horotus jätettäisiin pois, saisi ohjelmat yleensä hyvinkin lyhyen lopun. 

Olisiko parempi vaihtoehto, jos hän olisikin yksin keittiön valtiaana ja se kokkihenkilö puuhastelisi omissa hommissaan, pois aktivoimasta turhiin höpötyksiin. Tiedä, vaikka selviytyisi paremmin. Siis minun mielestäni. Toisaalta, sen oikean kokin läsnäolo on ohjelman selkäranka.  

Se myös on varmaa, että täydellinen julkimo on tuunannut huvilasta huussiin mennen tullen tai sitten on niin tampio, ettei mistään tule mitään ja tarvitaan ammattiauttajaa. Mutta varmaa on se, että siihenkin ohjelmasarjaan pitää repiä joku seitsemänpäiväinen.  

Taitaapa ohjelmantuottajat luottaa julkisuuden voimaan Se, mikä toimii yhdessä kohtaa, pitää toimia myös toisessa ohjelmassa?

Rahattomat tähdet kertovat viinilasin ääressä suuria suunnitelmiaan... tulee mieleen Kake-vainaa, joka aina pöhnäpäissään oli maailman paras - kaikessa. Tosin muut eivät tätä asiaa tajunneet, ei, vaikka Kake sitä heille toisinaan tolkuttikin. Kake-vainaa osasi myös tirauttaa itkut asian päätteeksi. Odotti lohdutusta, tai uutta ryyppyä. 
Vain elämää- sitähän Kaken maailma oli. 

Kakekin toisinaan "avautui" asioistaan. No, uskominen oli kuulijan korvassa tässäkin asiassa. Vakuuttavaa, mutta niin turhaa tämäkin vollotus. 

Kaikissa mahdollisissa ohjelmissa pyörinyt tyhjiä höpisevä julkimo intoutuu omasta osaamisestaan. Ei yllä Korean hemmon tasolle taitavuudessaan, mutta jotain samaa löytyy verrattaessa salaisen palvelun mieheen. Köyhän miehen James Bond!  
Perustaa omia yrityksiä, joiden kannattavuutta sopii hieman miettiä. Vaan mitätäpä se minulle kuuluu... vaan kun näkyy. Näkyy, jos avaa lehden tai telkkarin. 

Vierellä kulkevat puolisot, varsinkin naispuoliset, muuttuvat jonkinasteisiksi prinsessoiksi. Heille ei kuulu niin maalliset hommat kuin työnteko tai arkielämä. Kaikki pitää olla jokaisena päivänä yhtä juhlaa ja auta armias, jos joku kyseenalaistaa todellista osaamista.... no, se onkin sitten toinen juttu.

Kakellakin oli oma prinsessansa. Eeli-vainaa oli valikoitunut tähän hommaan. Pienistä raameista oli hän lähtenyt, mutta elämän mahtavuus ei mahtunut arkeen. Enkä tarkoita nyt kokoa. 
Tämä "maitolavan prinsessa" koki olevansa paljon,paljon tärkeämpi kuin kukaan muu. Ihaili Kakea ja tämän ihanaa roikkuvaa alahuulta. Olivat kuin luotuja toisilleen. Riemulomaa viettivät rannoilla - naapureitten kauhuksi ... tai huviksi. Yleensähän se luontainen tirkistelynhimo saa tyydytyksen tällaisissa puitteissa. Vanha muori totesi pihallaan pesivien omaavan liian mahtavan luonnon tavalliselle ihmiselle.  

Jos nyt lopettaisimme kaikenlaisten ohjelmien katselun ja lehtien lukemisen, loppuisi tällainenkin. Vaan mehän tätä haluamme ... kokemusta siitä, etten minä nyt ainakaan ... sitä ja tätä. Niinkin se on. Ei meidän tavallisten pulliaisten elämä ketään kiinnosta. Kake ja Eelikin saivat pörrätä omaan tahtiinsa samanhenkisten kanssa, ei päätynyt Apu-lehteen eikä muuallekaan se touhu.

Mutta kun on kerran keksitty, sen naama on esillä. Vaikka vuorosanoina olisi puolen tunnin ohjelman aikana "no, hohhoh".... ja vähän kiroilua päälle. Loppuaika etsitään sukkia, puhelinta tai itseään. 

                                                  ... ja näitähän meillä riittää... 

                                           Jaa minä kateellinen p-a? Tiedä häntä...