Mummon kanssa kuusivarkaissa

Joulun aika herkistää muistelemaan menneitä aikoja ja edesmenneitä sukulaisia. Kaikenlaisen puuhastelun keskellä tuli mieleeni toinen omista mummoistani. Tätä järkevää naista pidin ja pidän oppiäitinäni monissa asioissa.

Joulut lapsuuden mummulassa maalla, eläinten ja lumen keskellä jäivät hyvin mieleeni. Silloin oli aina kunnolla lunta pihaleikkeihin ja isompana lapioitavaksi pihateiltä. Joulun ajan valkeus on muistoissani, vaikka kuinka aika niitä kultaisikin. 

Aikuisuudenkin jouluun kuului tämän mummulan touhuihin osallistuminen. Samoin siihen toiseen osin kolmanteenkin mummulaan. Elihän meidän suvuissa naiset pitkäikäisiksi, vaarit poistuivat takavasemmalle kymmeniä vuosia ennen muorejaan. Mutta mummot olivat ja pysyivät, mummot ja isomummo. Miespuolista isovanhempaa edusti mieheni isä, ukki, joka sinnitteli mukana kuvioissa aikansa. Joulun aika sitten mentiinkin mummolasta toiseen, syötiin urakalla riisipuuroa paikassa jos toisessa, maisteltiin piparit, lanttulaatikot ja kinkut. Vatsat pullollaan ehtoomyöhällä kuunneltiin jälkikasvumme ääntä siitä, milloin meille oikein pukki tulee. Olimmehan olleet tien päällä koko armaan aaton. Tulihan se pukki sitten aikanaan kun oli hieman levännyt ajotouhuistaan ja aloitettiin oma joulunviettomme.

Nyt kun mummot ovat poistuneet kuvioista yksi toisensa jälkeen vaarien perään jäljelle on jäänyt vain oma äitini. Tämä sataa ikävuottaan pikkuhiljaa lähestyvä muori ei enää jouluihimme osallistu, ei taida aika hänelle merkitä mitään. Muistisairaus jokapäiväisenä riesanaan estää osallistumisen joulunviettoommekin. Hänen yksi osallistumisensa päättyi katastrofiainesten partaalle. Sekoittihan koko paletin juhlahumu, kyläilypaikka ja lapset, joita tutuiksi väitettiin. Nyt on helpompaa kun sallimme muorin oleilla hoitokodissa omissa kuvioissaan. Ei ole pakko osallistua, kenenkään. 

Hän ei itse asiassa milloinkaan valmistellut joulua. Kaiken teki hänen äitinsä, eli tämä ihana maatalomummoni maalta. Äitini ahdistui joulusta, inhosi muutenkin ruuanlaittoa ja kaikenlaisia kekkereitä. Turhanpäiväistä tohinaa hänen mielestään. Lahjoja hän hankki, jos innostui asiasta, yleensä ei kovinkaan korkealentoisesti aikaa niihinkään tuhrannut. Eikä ollut pelkoa pehmeistä paketeista hänen osaltaan. Tämä muori ei sukkia kutonut milloinkaan.

Mutta hänen äitinsä olikin toista maata. Siellä uuninkyljet punoittivat! Näin sähköhellojen aikakaudella olen usein miettinyt, kuinka maailmassa muori onnistui niitten kaikenlaisten leivonnaistensa paistossa. Suuren tuvan puilla lämmitettävän leivinuunin ainoa lämpömittari oli muorin oma käsi, jonka hän tuuppasi uuniin kainaloa myöten..."liian kuumaa vielä"... puhisi hän ja odotti sopivaa hetkeä. Sitten siellä paistuivat piparit, tortut ja vaikka mitkä. Aina tismalleen oikein.

Eräänä joulunalushetkenä jutellessamme muori sanoi, että olisipa mukava tehdä yksi juttu. Nimittäin hän ei ole ikinä ollut kuusivarkaissa. Jestas! Tämä kohtuullisessa iässä oleva tolkunperäinen ikäihminen toivoi pääsevänsä kokemaan vielä jännitystäkin.Mitäs jännää siinä on, että omasta metsästä kuusen hakisi? 

Minullapa oli jo tämä aktiivimies olemassa, joten meillähän syntyi idea. Pakataan muori auton ja menoks! Tänä päivänä asia kyllä hymyilyttää. 
Lunta oli kyseisenä vuonna haaroihin saakka auratun metsäautotien molemmin puolin. Siihen aikaan metsänomistajat päivystivät aattona metsiensä reunoilla juuri tällaisten kuusivarkaitten takia. Taatot kun lähtivät innoissaan joulukuusien hankintaan. Sinne taakse metsämaan mekin suunnistimme hämärtyvässä illassa.

Muori hyökkäsi kuin nuori hirvi lumiseen metsään. Huopatossut jalassa, mekko päällä. Tämä nainen ei pitkiä housuja ikänään pitänyt. Ei sopinut vartalolle kuulemma. Kopisteli kuusia, löysikin sopivan. Miespuolinen apulainen kirveen kanssa viimeisteli löydöksen ja sitten olisi pitänyt poistua saaliin kanssa. Kuului traktorin ääntä. Isäntähän se oli tulossa kierrokselleen. Katkaistu kuusi törkättiin näreikköön, kirves piiloon ja muina miehinä poistumista. Kylläpä oli isännän silmät suitsinrenkaina kun näki metsätiellä lumisen muorin hoppareissaan ja mekkosillaan tulevan vastaan. "Onpas kaunis metsä teillä, lumista ja hienoa katseltavaa"... tokaisi muori ohittaessaan äimistyneen hämäläisisännän. Jos siihen aikaan olisi muistisairauksia ollut olemassa niin muorimme olisi varmaan sellaisen leiman saanut. Ei tainut olla muita syitä metsässä kuljeskella noilla kymmenillä... miespuolinen apuri olisi voinut pitää kirveensäkin - ei sitä olisi tässä tilanteessa tullut huomattua. 

Muina miehinä siis autolle ja odotuksen jälkeen isäntä kurvaili omalle savannilleen. Tämä rosvojoukko hippasi hakemaan kuusen ja kirveen. Vanha muori sai tiukasti istua autossa odottelemassa. Siitä kuusesta riitti iloa pitkään. Muorin mukaan paras kuusi ikinä. Ainakin se oli ikimuistoinen hakureissu hänelle. No, kyllä meillekin.