perjantai 2. marraskuuta 2018

Mummoa muistellessa koristelen kahvipöydän vaikka verestävillä silmämunilla!

Pyhäinpäivään mennessä piti saada haudat kuntoon -  talviasuunsa viritettynä. Meillä vanhukset olivat aikoinaan asiasta hyvinkin tarkkoja. Nykypäivänä ei näytä ihmisiä haudanhoito suuremmin kiinnostavan, mikäli oikein olen merkkejä katsellut.

Mutta karnevaaliriehaan on aina valmiita osallistujia. Minäkin tykkään järjestellä kekkereitä, teemalla jos toisella. Mutta en millään osaa liittää yhteen tätä nykyistä menoa siihen, että pystyisin ajattelemaan vaikka isoäitiäni samalla,  kun teen jotain hämähäkkileivoksia tarjolle... olen kuulevinani takanani paheksuvaa huokailua...! Hui, eihän siellä ketään ollutkaan, luulin vaan...





Monenlaiset "sirkushuvit" rantautuvat meille muualta. Niiden soveltaminen omaan käyttöön on mukavaakin. Pitäisi vaan osata erottaa asioita, muistaa taustoja ja hieman olla jyvällä historiastammekin. Mutta muuten, ei kun "pökköä pesään"!




Omia tuntemuksiaan, uskoa erilaisiin asioihin ja suhdettaan vaikkapa ympärillä oleviin läheisiinsä kannattaa joskus pysähtyä miettimään. Oikein huolella. Luonnossa liikkuessa on tähän oiva mahdollisuus. Luontoa on muuten parkkipaikkaa kauempanakin... 



Mitä kauempana on hälinästä ja ihmisvirrasta, löytyy varmasti jokaiselle sellainen hetki, jossa tajuaa olevansa kuin pieni hiekanjyvänen jossain suuressa... mikä merkitys meillä onkaan... vai onko sittenkään?



Keskellä ei mitään. Tänne värikkäät kurpitsalyhdyt toisivat tosi eksoottisen olon?.. mutta eipä niitä tarvita. Taivaan revontulet antoivat ikimuistoisia kokemuksia. Mielessä liikkuivat monenlaiset asiat melusaasteen puuttuessa. 



Pimeys ja hämärä eivät kaikille sovi. Uppoutumatta nyt mihinkään masennuksen syöveriin tämä kaamoksenaika etelässäkin ottaa lujille joillekin. Aamusta iltaan on sama hämäryys, joka kietoutuu ympärille kuin jokin verkko. Ei siitä selviä eroon edes tahdonvoimalla. Viikko etelässä, auttaako sekään? Paluu samoihin pimeyksiin. Mitkä ovat omat keinosi?



Mikä pimeydessä pelottaa? 
Oma mieli se useimmiten antaa parhaat mausteet varjojen muodoille. Jo lapsuudessa lukiessamme Topeliuksen satuja oli niissä aina suuria kuusia, joiden oksat tarttuivat metsässä hämässä liikkuvaan lapseen. 
Mörkö vei, jos ei oltu kunnolla tai sitten illalla tuli se mustahameinen nainen viimeistään nappaamaan tolkuttomasti toimivan mukulan. Sieltä nousee ainakin omaan elämääni niitä pimeydenpelkokohtauksia, joihin ilolla lataan valoja. 
Yhtään mörköä en ole vielä (onneksi) tavannnut, vaikka kauan olenkin elänyt... eikä kuusetkaan ole vaivanneet metsäreissulla isommin. Mustahameisiltakin olen välttynyt.  Urhoollinen en kuitenkaan myönnä pimeydessä olevani. 



Eikä ole turvassa ihmispolo milloinkaan. Kohta on nimittäin se aika, että tontut kurkkivat ikkunoitten takana... ja tulee taas hautakäyntipäivä entisten oppien mukaan. 

Mutta muisteluksia kenestä tahansa voi harrastaa milloin tahansa, ei siihen tiettyä päivä tarvita - minun oppieni mukaan. 













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti